Heinäkuu
Kuukausi on tähän asti ollut raskas. Olen hiljalleen palautunut leikkauksesta ja pääsen jo kävelemään, vaikka pitkiä aikoja en jaksakaan vielä olla ylhäällä. Olen joutunut hyväksymään sen, että kuntoutus tulee viemään aikaa, ja elämä nyt vaan on tällaista sinnittelyä. Tässä kuussa oli Novan laskettu aika ja sen tiedostaminen tuntuu jatkuvalta piinalta. Olen itkenyt paljon ja välillä tuntuu, kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Niin tuoreelta ja kipeältä lapsen menettäminen tuntuu. Halvaannuttavalta. Edelleen kaikki tuntuu välillä hyvin epätodelliselta. Joka aamu joudun hyväksymään sen, että tätä asiaa emme voi korjata.
On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin on ollut kevyempää. Joskus asiaan saa etäisyyttä, ja on helpompi olla. Kaupungista poistuminen helpotti muutamaksi päiväksi oloa. Hengähdystauko teki hyvää, mutta sitten suru palasikin korkojen kera takaisin. Se on hämmentävää, miten se voi hyökätä milloin tahansa, ilmoittamatta aina itsestään etukäteen. Tänään on ollut sellainen päivä. Suru iskee, eikä sen intensiteetti varsinaisesti lievene ajan kuluessa. Ei ainakaan toistaiseksi. Se ei ole ehkä ihan koko ajan pinnalla niinkuin alussa, mutta aina kun se tulee, se tulee yhtä voimakkaana.
Suremisen taakka ei ole pelkästään suru lapsesta. Kun suren, suren lasta, oman kehoni traumoja, synnytystä, menetettyä vanhemmuutta ja sitä kaikkea, mitä meidän lapsemme ei saanut oppia tai kokea. Sitä, että meidän perhe ei koskaan tule olemaan kokonainen. Suren sitä, että tämä vaikuttaa minuun ihmisenä, jokaiseen ihmissuhteeseeni, työhöni, parisuhteeseeni. Suren pelkoa lapsettomuudesta ja sitä, että en voi luottaa tulevaan. Suren sitä, millaiseksi tämä suru minut kutistaa.
Alan myös ymmärtämään, että selviäminen ei ole selviämistä ensimmäisistä viikoista tai kuukausista, vaan koko elämästä. Jossain vaiheessa on siirryttävä tästä suremisen kuplasta elämään ja arkeen, ja löydettävä tapoja selvitä siitä. Kaipaan arkeen, sillä en jaksa enää ainoastaan surra. Samaan aikaan se pelottaa hirveästi. Enhän minä edes tiedä mitä arki nykyään on. Ei se ole samaa kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Mutta tarvitsen elämältä muistutusta siitä, että minussa on muutakin kuin tämä trauma ja menetys. Että olen ihan taitava työssäni, hyvä ystävä ja hauska puoliso.
Kaipaan ystäviä, perhettä ja yhteisöjä joihin kuulun. Jokaisen uuden ihmisen kohtaaminen on kuitenkin vaikeaa ja kuormittavaa. Uusilla ihmisillä tarkoitan vanhoja tuttuja ja ystäviä, joita en ole vielä menetyksen jälkeen tavannut. En osaa täysin sanoa miksi tämä on niin vaikeaa. Koen, että en voi olla niinkuin olin ennen, enkä haluakaan. En myöskään jaksaisi käydä tapahtunutta läpi uudelleen ja uudelleen tilanteissa, jossa minulla ei ole kontrollia. Ehkä pelkään myös sitä, että suruani ei osata ottaa vastaan, tai joku vaivaantuisi puheistani. Enkä tarkoita, että kokisin olevani vastuussa toisten tunteista, mutta se tuntuu pahalta. Enkä tarvitse lisää pahaa oloa.
Haluan, että Nova on olemassa ja menetys on esillä, mutta samaan aikaan se on todella uuvuttavaa. Kun on huono olla, en halua nähdä ihmisiä. Kun on helpompi olla, en halua nähdä ihmisiä, sillä tiedän sen johtavan ainakin hetkellisesti vaikeisiin tunteisiin. Se vie hirveästi voimia. Silti, pahimmilta tuntuvat kohtaamiset, joissa Novaa tai suruani ei huomioida ollenkaan. Vaihtoehtona on siis erakoitua lopullisesti, tai koettaa löytää voimia siihen, että asettuu ahdistaviin tilanteisiin askel kerrallaan, ja toivoo niistä syntyvän joskus elämää.
Tänään söimme lounasta ystävän ja hänen lapsensa kanssa. Itkimme tai lähes itkimme Inkan kanssa läpi lounaan, koska tänään oli sellainen päivä. Mutta hänen seurassaan on turvallista itkeä. Välillä olemme tavanneet myös parempina hetkinä. Sekin on aina tuntunut hyvältä. Hän on ollut siinä, ja antanut meille tilaa olla. Sellaiset tilanteet tuntuvat lohdullisilta. Sellaisilta, että niihin hetkiin mahdun minä suruni kanssa, mutta kuitenkin jollain tapaa myös ihmisenä.
Kommentit
Lähetä kommentti