Puoli vuotta syntymästä

Syksy on pahimmillaan, ja pimeys ja työn tuoma stressi ja kiire tekee arjesta hankalaa. Tällä hetkellä on vaikea löytää iloa asioista. Vaikka olen päättänyt olla masentumatta, päättänyt jatkaa elämää ja päättänyt saada itseni kuntoon ihan jo senkin vuoksi, että joskus ehkä meillä vielä olisi perhe - olen voimaton itseni kanssa. Eihän näitä asioita voi kukaan päättää. Tunteet ja elämä menee miten menee.

Novan kuolemasta ja syntymästä on nyt puoli vuotta. Akuutti tilanne on jo muuttunut normaaliksi elämäksi. Ostamme alennuksesta sikspäkin hautakynttilöitä, sovitamme käynnin hautausmaalle kauppareissun yhteyteen, murehdimme kun ei ole aikaa ajatella ja hengähtää, kun pitää viedä koira ulos, pestä pyykkiä ja tehdä töitä. Surun kanssa elämisestä on alkanut tullut arkea, ja ehkä sen tajuaminen juurikin tuntuu niin pahalta. Tätäkö meidän elämä nyt on? Arkea, jota alleviivaa jatkuvasti kaipuu jonnekin, mitä ei ole. On helpompia hetkiä, mutta myös jatkuvaa huonoa oloa ja omatuntoa, hampaiden kiristelyä, itkun pidättämistä. Epätoivoa, sillä en minä tällaista elämää halunnut. Olemme jumissa tässä tilassa, jossa mennyt ja tuleva tuntuu pahalta, eikä mihinkään voi luottaa. Ympärillä pyörii arki, hyvässä ja huonossa. Kun voin pahoin, muut jo saattavat kysyä miksi. 

Koetan kuitenkin pitää tiukasti kiinni arjen rutiineista, ja toivon, että tulee päiviä kun asiat tuntuvat mukavilta, tai on helpompi olla. Syön, urheilen, vien koiraa ulos, siivoan kotia ja teen töitä. Toistan näitä asioita mekaanisesti. En sano, ettenkö koskaan kokisi mielihyvää tai iloitsisi asioista. Kyllä näitäkin hetkiä on, monestikin. Mutta lohduttomuus, yksinäisyys ja epävarmuus ovat jatkuvasti läsnä. En ole yksin, mutta sureminen on yksinäistä. En uskalla odottaa tai toivoa tulevalta oikeastaan mitään, vaikka toisaalta sitä toivoa on pakko pitää yllä. Entä jos edessä on vain lisää tuskaa ja menetystä?

Sen riskin kanssa on vain elettävä ja valitsen tehdä niin, mutta kaiken tämän sietäminen on raskasta. Minulla on terapeutti, ystäviä ja perhettä, välittävä työyhteisö ja mahdollisuus hakea apua. En ole missään vaarassa tai odota tilanteen parantuvan hetkessä. Tuntuu kuitenkin tärkeältä voida sanoa, että tällaista tämä nyt on. Puoli vuotta on lyhyt aika elää, mutta pitkä aika surra. 

Tuutti

Syksy on ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt ottaa aikaa kirjoittamiselle. Ja ehkä olen vältellytkin sitä hieman. On helpompi pysyä liikkeessä, kuin pysähtyä. Vaikka ei se ehkä oikeasti niin mene. Olen tehnyt töitä ja koettanut rakentaa arkea.

Meille tuli koiranpentu Tuutti reilu kuukausi sitten. Tuutti on pitänyt meidät hyvin kiireisenä, koska on sisimmissään hirviö ja tuholainen. Tuutti on pentu. Joskus kiroan päätöstämme ottaa koira hetkeen, kun kaikki on jo valmiiksi vaikeaa. Päivät ennen Tuuttia tuntuivat kuitenkin pohjattoman tyhjiltä ja synkiltä. Lohduttomuus ja suru oli koko ajan läsnä. Koiraa olimme ajatelleet vasta tulevaisuuteen, mutta päätimme, että sen aika olikin nyt. Pennun kanssa ei ole jatkuvasti aikaa ajatella tyhjyyttä ja menetystä. Se pitää meidät liikkeessä ja tuo elämään uutta sisältöä. Pentuelämä on hirveää, mutta vähemmän hirveää, kuin elämä ilman sen tuomaa muutosta.

En tiedä mitä ihmiset ajattelevat pentuhankinnastamme, enkä oikeastaan välitä. Olen kuitenkin miettinyt, vaikuttaako se sekavien ihmisten päähänpistolta tai jonkun korvaajalta? Ehkä. Se on varmaan molempia, mutta myös muuta. Tuutti ylläpitää meille toivoa siitä, että joskus olisimme erilainen perhe. Se tuo elämään ajatuksia tulevaisuudesta. Se vastaa meidän hoivavietteihimme ja tuo päiviin iloa. Se tekee meidän olemassaolosta tarpeellista ja tärkeää. Ei ole mielestäni oleellista, miksi me tarvitsimme koiran. Se on meille keino yrittää selviytyä.

Välillä koen syyllisyyttä siitä, ettemme ole ehtineet käymään yhtä paljon Novan haudalla, enkä ole ottanut tarpeeksi aikaa surulle. Koko ajan hän on kuitenkin mielessä. En vieläkään pysty täysin hyväksymään ajatusta siitä, että hän ei koskaan tule takaisin. Että emme koskaan saa tutustua häneen. Mitä hän ajattelisi koirasta? Minkä nimen hän olisi antanut Tuutille? Miltä hän olisi näyttänyt valkoisen koiran turkkia halatessa? Kaikki mitä meidän elämässämme on ja tulee olemaan, on ilman meidän esikoistamme. Se tuntuu pahalta, ihan koko ajan. Joskus vain huonekaluja tuhoava eläin vie huomiota hetkeksi muualle ja jollain ihmeellisellä tavalla se auttaa jaksamaan aina seuraavaan päivään. 

Töihin paluu

Palasin töihin elokuun alussa, vaikka äitiyslomaa olisikin vielä ollut jäljellä. Tuntui kuitenkin siltä, että työ auttaa jaksamiseen, sillä päivät kuluvat nopeammin. Töitä teen lähinnä kotona, enkä tee ihan täysiä viikkoja. Koetan huolehtia, että arkeen jää tilaa myös surulle ja toipumiselle. Pidän kuitenkin työstäni, ja työyhteisöltä saamani tuki on ollut merkittävää. Olen ollut töissä avoin tapahtuneesta heti alusta lähtien. Ei ole helppoa tai mukavaa olla se, jolle on käynyt jotain kamalaa, mutta avoimuus on tuntunut pakolliselta. Haluan, että muut tietävät edes pienen osan siitä, mitä käyn läpi. Suojellakseni itseäni ja tehdäkseni tilaa sille, että en voi hyvin, enkä aina jaksa. Haluan olla avoin, koska tällainenkin musertava suru on osa ihmisyyttä ja elämää, enkä halua esittää muuta. Ei työminäni ole eri ihminen kuin se, joka menetti lapsensa. 

Olen ollut onnekas siinä, että työpaikallani tälle on ollut tilaa. Olen lähtenyt itkien pois kesken lounaan, ja hajonnut muiden nähden, ottanut vapaapäiviä ja hetkiä surrakseni. Olen nieleskellyt kyyneliä useampaan kertaan ja purrut hammasta selvitäkseni. Olen saanut myös pitkiä halauksia, lohduttavia sanoja ja rauhallista läsnäoloa silloin, kun suru ei ole pysynyt piilossa. Ja toisissa hetkissä olen samojen ihmisten lähellä kokenut olevani tarvittu ja hyödyllinen. Se on tuntunut tärkeältä.

Joskus pelkään, että muut unohtavat minun käyvän tätä kaikkea läpi. Monissa tilanteissa saatan heistä vaikuttaa täysin tavalliselta, eivätkä he tiedä sitä, että edellisenä iltana itkin useita tunteja putkeen. Eihän heidän tarvitsekaan tietää, mutta en halua ihmisten luulevan, että olen unohtanut tai selvinnyt. Edelleen kun se suru iskee, tuntuu kuin olisin sairaalassa odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Edelleen olo on monesti yhtä epätoivoinen, pelokas ja lohduton. Edelleen muistan, miltä Nova tuoksui ja miltä tuntui häntä pidellä. 

En enää huku näihin tunteisiin ihan joka päivä, ja kiireinen arki pitää ajatuksia muualla. Tuntuu, että olen siirtynyt surussa jonkinlaiseen toiseen vaiheeseen, jossa se on sovitettava yhteen jatkuvan elämän ja arjen kanssa. Se on pelottavaa ja raskasta, mutta tarpeellista. Se on keino koettaa jatkaa elämää menetyksen kanssa. Ja kaikesta huolimatta Nova on mielessäni koko ajan. 

Heinäkuu

Kuukausi on tähän asti ollut raskas. Olen hiljalleen palautunut leikkauksesta ja pääsen jo kävelemään, vaikka pitkiä aikoja en jaksakaan vielä olla ylhäällä. Olen joutunut hyväksymään sen, että kuntoutus tulee viemään aikaa, ja elämä nyt vaan on tällaista sinnittelyä. Tässä kuussa oli Novan laskettu aika ja sen tiedostaminen tuntuu jatkuvalta piinalta. Olen itkenyt paljon ja välillä tuntuu, kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Niin tuoreelta ja kipeältä lapsen menettäminen tuntuu. Halvaannuttavalta. Edelleen kaikki tuntuu välillä hyvin epätodelliselta. Joka aamu joudun hyväksymään sen, että tätä asiaa emme voi korjata. 

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin on ollut kevyempää. Joskus asiaan saa etäisyyttä, ja on helpompi olla. Kaupungista poistuminen helpotti muutamaksi päiväksi oloa. Hengähdystauko teki hyvää, mutta sitten suru palasikin korkojen kera takaisin. Se on hämmentävää, miten se voi hyökätä milloin tahansa, ilmoittamatta aina itsestään etukäteen. Tänään on ollut sellainen päivä. Suru iskee, eikä sen intensiteetti varsinaisesti lievene ajan kuluessa. Ei ainakaan toistaiseksi. Se ei ole ehkä ihan koko ajan pinnalla niinkuin alussa, mutta aina kun se tulee, se tulee yhtä voimakkaana.

Suremisen taakka ei ole pelkästään suru lapsesta. Kun suren, suren lasta, oman kehoni traumoja, synnytystä, menetettyä vanhemmuutta ja sitä kaikkea, mitä meidän lapsemme ei saanut oppia tai kokea. Sitä, että meidän perhe ei koskaan tule olemaan kokonainen. Suren sitä, että tämä vaikuttaa minuun ihmisenä, jokaiseen ihmissuhteeseeni, työhöni, parisuhteeseeni. Suren pelkoa lapsettomuudesta ja sitä, että en voi luottaa tulevaan. Suren sitä, millaiseksi tämä suru minut kutistaa.

Alan myös ymmärtämään, että selviäminen ei ole selviämistä ensimmäisistä viikoista tai kuukausista, vaan koko elämästä. Jossain vaiheessa on siirryttävä tästä suremisen kuplasta elämään ja arkeen, ja löydettävä tapoja selvitä siitä. Kaipaan arkeen, sillä en jaksa enää ainoastaan surra. Samaan aikaan se pelottaa hirveästi. Enhän minä edes tiedä mitä arki nykyään on. Ei se ole samaa kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Mutta tarvitsen elämältä muistutusta siitä, että minussa on muutakin kuin tämä trauma ja menetys. Että olen ihan taitava työssäni, hyvä ystävä ja hauska puoliso. 

Kaipaan ystäviä, perhettä ja yhteisöjä joihin kuulun. Jokaisen uuden ihmisen kohtaaminen on kuitenkin vaikeaa ja kuormittavaa. Uusilla ihmisillä tarkoitan vanhoja tuttuja ja ystäviä, joita en ole vielä menetyksen jälkeen tavannut. En osaa täysin sanoa miksi tämä on niin vaikeaa. Koen, että en voi olla niinkuin olin ennen, enkä haluakaan. En myöskään jaksaisi käydä tapahtunutta läpi uudelleen ja uudelleen tilanteissa, jossa minulla ei ole kontrollia. Ehkä pelkään myös sitä, että suruani ei osata ottaa vastaan, tai joku vaivaantuisi puheistani. Enkä tarkoita, että kokisin olevani vastuussa toisten tunteista, mutta se tuntuu pahalta. Enkä tarvitse lisää pahaa oloa.

Haluan, että Nova on olemassa ja menetys on esillä, mutta samaan aikaan se on todella uuvuttavaa. Kun on huono olla, en halua nähdä ihmisiä. Kun on helpompi olla, en halua nähdä ihmisiä, sillä tiedän sen johtavan ainakin hetkellisesti vaikeisiin tunteisiin. Se vie hirveästi voimia. Silti, pahimmilta tuntuvat kohtaamiset, joissa Novaa tai suruani ei huomioida ollenkaan. Vaihtoehtona on siis erakoitua lopullisesti, tai koettaa löytää voimia siihen, että asettuu ahdistaviin tilanteisiin askel kerrallaan, ja toivoo niistä syntyvän joskus elämää. 

Tänään söimme lounasta ystävän ja hänen lapsensa kanssa. Itkimme tai lähes itkimme Inkan kanssa läpi lounaan, koska tänään oli sellainen päivä. Mutta hänen seurassaan on turvallista itkeä. Välillä olemme tavanneet myös parempina hetkinä. Sekin on aina tuntunut hyvältä. Hän on ollut siinä, ja antanut meille tilaa olla. Sellaiset tilanteet tuntuvat lohdullisilta. Sellaisilta, että niihin hetkiin mahdun minä suruni kanssa, mutta kuitenkin jollain tapaa myös ihmisenä.

Surusta ja vihasta

Yritän totutella elämään surevana ihmisenä. En ole aiemmin elämässä joutunut kohtaamaan mitään näin mullistavaa menetystä, epäreiluutta ja tuskaa. En oikein ehkä edes tiennyt, millaista on olla sureva. En tiennyt, että yhtäkkiä maailma voi jakautua kahdenlaisiin ihmisiin. Niihin, jotka eivät ole vielä menettäneet, ja niihin, jotka elävät täällä pimeämmällä puolella. 

Menetys voi varmasti olla monenlaista. En ajattele, että on kyse vain lapsen tai läheisen ihmisen poismenosta. Vaan siitä, että on menettänyt jotain sellaista, jonka vuoksi on joutunut rakentamaan kaiken uudestaan. Elämän, identiteetin, voimavarat, tulevaisuuden ja menneen. Kun viedään sellainen perustavanlaatuinen luotto elämää kohtaan, se muuttaa kaiken. En koe, että minua voi ymmärtää ihminen, joka ei ole sitä kokenut. Kirjoitan, jotta ymmärtäminen olisi helpompaa. Mutta huomaan, että kaipaan sellaisten ihmisten lähelle, jotka tietävät millaista tällä puolella on olla ja elää. Muiden sanat eivät tuo lohtua, sillä en kuulu heihin.

Luulen, että on selviytymisen kannalta tärkeää myös antaa vihan ja katkeruuden olla pinnalla silloin kuin ne ovat. Ja olen vihannut montaa asiaa viime viikkojen aikana. Olen vihannut jokaista lääkäriä, jokaista raskaana olevaa, jokaista onnellista. Jokaista heteroparia, ja jokaista paria jolla on kaksi toimivaa kohtua käytössään. Olen vihannut omaa kehoani. Hymyileviä perheitä. Lohduttavia ihmisiä ja niitä, jotka eivät osaa lohduttaa. Todennäköisesti myös juuri sinua, ja sitä, että joudun kohtaamaan maailman joka päivä uudestaan. Ajattelen, että minulla on oikeus nyt vihata, enkä pyydä sitä anteeksi. Oikeastihan olen vain pohjattoman surullinen. 

Sitä tietenkin toivoisi, että kun käy jotain kamalaa, niin se riittäisi. Että sitten on sen hyvän vuoro seuraavaksi. Mutta eihän se niin mene. Ei ole mitään kosmista tasapainoa tai karmaa. Paskaa tulee kun tulee. Joillekin ei ikinä, joillekin aivan liikaa. Sitä epäreiluutta on vaikea hyväksyä. Jos olisi jokin tasapaino, ehkä en olisi ensin sairastanut pitkään masennusta, saanut parannuttuani kuollutta lasta ja sen jälkeen kuullut, että kohdussani on kasvain. Hyvälaatuinen, mutta raskauden aikana niin isoksi kasvanut, että se on pakko poistaa. Hetkittäin Novan kuoltua meitä kannatteli pieni toive siitä, että palaisimme nopeasti lahjasoluhoitoihin, ja ehkä saisimme toisen lapsen. Nyt valmistaudun kuitenkin leikkaukseen, josta kohdun on toivuttava vuosi, mikäli kaikki menee hyvin. Pian olen ikäänkuin käynyt läpi kaksi synnytystä; tavanomaisen ja sektion. Kummastakin joudun toipumaan ilman lasta. 

On niin kova tarve löytää asioille jonkinlainen syy tai oikeutus. Kyllä nyt tämän pitää mennä hyvin, kun aiemmin ei mennyt. Ei minkään pidä mitään. Se on vaikeaa meille, mutta myös tietysti läheisille. Olen tietoisesti koittanut vältellä minkään latteuksien sanomista, kuten "Kyllä tämä tästä varmaan.." tai "Kyllä me pärjäämme", koska en ollenkaan tiedä, että tämä tästä, ja emmehän me oikeastaan pärjää. Elellään, kun ei muutakaan voida. Vihataan, rakastetaan ja otetaan lyönnit vastaan.

Ensimmäiset viikot kotona

Palasimme sairaalasta kotiin synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä. Kissaamme vahtineet ystävät olivat käyneet kaupassa ja hankkineet meille kaapin täyteen ruokaa. Tämä helpotti kotiin paluuta hirveän paljon. En osaa sanoa mitä kaikkea tarkalleen kävimme ensimmäisinä päivinä ja viikkoina läpi, aika meni sumussa. Kävelimme paljon ja itkimme minkä jaksoimme. Jossain vaiheessa itkeminen alkoi tuntua fyysisesti liian raskaalta ja jopa kivuliaalta. Kävely helpotti ahdistusta. Muistan, että nopeasti oli tarve kertoa kaikille tapahtuneesta. Ajatuksena tuntui pahalta, että joku jossain luulisi, että meillä olisi kaikki hyvin. Halusin myös kertoa Novasta. Olin ylpeä hänestä, kuten varmaan kuka tahansa tuore vanhempi on lapsestaan. 

Toisin kuin olin aiemmin ajatellut, päivien kuluminen ei tuntunutkaan lohdulliselta. Päinvastoin, ajan kuluminen tuntui oikeastaan aivan kamalalta. Ikään kuin joka päivä olisin joutunut kauemmaksi lapsesta. Halusin takaisin sairaalaan, hänet syliini. Halusin nukkua sairaalasängyssä ja pukeutua sairaalan vaatteisiin, olla raskaana tai synnyttämässä. Jotenkin tuntea yhteyttä lapseen. Pelkäsin sitä, että unohtaisin hänen tuoksunsa tai sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olo oli niin tyhjä, synkkä ja lohduton, että olisin tehnyt mitä tahansa palatakseni edes sekunniksi niihin hetkiin hänen kanssaan. Halusin vain olla siellä, missä lapsikin oli. Minulta oli viety jotain, jonka jollain selittämättömällä tavalla vain kuului olla kanssani. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta siinä synnytyksen jälkeisessä tilassa. Katsoin hänen kuviaan taukoamatta ja öisin näin pelkkiä painajaisia. 

Inka koki tärkeäksi hoitaa käytännön asioita, joihin itse en olisi pystynyt. Kun me palasimme sairaalasta, meidän tehtäväksemme jäi huolehtia siitä, mitä Novalle kävisi ruumiinavauksen jälkeen. Minne hän menisi, miten, koska. Emme halunneet hautaustoimistoa hoitamaan meidän lapsemme asioita, joten tilanne oli jokseenkin monimutkainen. Inka tutki vaihtoehtoja, soitteli hautausmaalle, patologian laitokselle ja krematorioon. Olimme aiemmin vasta pari viikkoa ennen puhuneet siitä, miten Inka ottaisi tulevaisuudessa itselleen lapsen päiväkotipaikan hoitamisen ja siihen liittyvät järjestelyt. Tuntui, että mieli ei oikein ymmärtänyt vielä, että mitä tässä oikein todellisuudessa järjesteltiin. Kunhan hoidettiin lapsen asioita, niinkuin vanhemmat hoitavat.

Kaikesta huolimatta pidimme koko ajan tärkeänä sitä, että muistaisimme syödä, nukkua ja käydä ulkona. Sellaiset arkiset rutiinit toivat jonkinlaista rakennetta päivään, ja niiden tekeminen olikin ainoa asia mihin pystyin. Puhuimme Novasta Inkan kanssa taukoamatta ja olimme surussa yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että rinnalla oli ihminen, joka oli kokenut sen mitä minäkin ja tiesi miltä se tuntui. Jollain tapaa hän kannatteli minua ensimmäiset viikot, ja minä toivottavasti myös häntä. 

Perhe ja ystävät olivat myös suurena tukena, mutta avun vastaanottaminen alussa ei tuntunut meille mahdolliselta. Oli meille tärkeää surra ja pärjätä pääosin kahdestaan. Tuntui, että olimme astuneet johonkin sellaiseen maailmaan, mistä ei ollut paluuta, ja jonne muut eivät voineet nähdä. Olin silti koko ajan kiitollinen siitä tiedosta, että meillä oli tukea tarjolla. Perhe, ystävät ja tutut olivat tehneet selväksi sen, että he surivat kanssamme ja olivat halukkaita auttamaan missä tahansa. Ajatus oli lohdullinen, vaikka samaan aikaan surullinen. Eihän kukaan meitä voisi auttaa. 

Sain keskusteluapua melko nopeasti omalta vanhalta psykoterapeutiltani, joka otti minut vastaan äitienpäivänä. Se tuntui helpottavalta. Tiesin, että hän tuntee minut ja välittää kyllä, mutta samalla hän kestäisi kuulla sen, mitä halusin sanoa. Apua järjestyi myös työterveyden ja vertaistuen piiristä melko nopeasti. Käpy ry:n kautta pikkuhiljaa tutustuimme myös uuteen elämäämme osana lapsensa menettäneitä perheitä. Tuntui tärkeältä tietää, että oli muitakin. Että me emme olleetkaan ainoita. 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hyvin raskaita ja sumuisia. On vaikeaa erottaa selkeitä päiviä tai tapahtumia tältä ajalta. Olin myös fyysisesti aivan uupunut. En tiedä selvisimmekö, mutta jotenkin me kuitenkin elimme kaikki nuo päivät läpi. Välillä ehkä jopa nauroimme jollekin asialle. Koko elämä oli muuttunut, mutta siinä oli asioita, jotka eivät olleet muuttuneet. Kuten se, että jäätelö oli hyvää. Joskus tuli nälkä ja piti syödä. Kissa oli yhtä hellyydenkipeä ja säälimätön kuten ennenkin. Samaan aikaan elämän jatkuminen ja tavallisuus tuntui sanoinkuvaamattoman kamalalta, samalla hieman lohdulliselta.