Töihin paluu

Palasin töihin elokuun alussa, vaikka äitiyslomaa olisikin vielä ollut jäljellä. Tuntui kuitenkin siltä, että työ auttaa jaksamiseen, sillä päivät kuluvat nopeammin. Töitä teen lähinnä kotona, enkä tee ihan täysiä viikkoja. Koetan huolehtia, että arkeen jää tilaa myös surulle ja toipumiselle. Pidän kuitenkin työstäni, ja työyhteisöltä saamani tuki on ollut merkittävää. Olen ollut töissä avoin tapahtuneesta heti alusta lähtien. Ei ole helppoa tai mukavaa olla se, jolle on käynyt jotain kamalaa, mutta avoimuus on tuntunut pakolliselta. Haluan, että muut tietävät edes pienen osan siitä, mitä käyn läpi. Suojellakseni itseäni ja tehdäkseni tilaa sille, että en voi hyvin, enkä aina jaksa. Haluan olla avoin, koska tällainenkin musertava suru on osa ihmisyyttä ja elämää, enkä halua esittää muuta. Ei työminäni ole eri ihminen kuin se, joka menetti lapsensa. 

Olen ollut onnekas siinä, että työpaikallani tälle on ollut tilaa. Olen lähtenyt itkien pois kesken lounaan, ja hajonnut muiden nähden, ottanut vapaapäiviä ja hetkiä surrakseni. Olen nieleskellyt kyyneliä useampaan kertaan ja purrut hammasta selvitäkseni. Olen saanut myös pitkiä halauksia, lohduttavia sanoja ja rauhallista läsnäoloa silloin, kun suru ei ole pysynyt piilossa. Ja toisissa hetkissä olen samojen ihmisten lähellä kokenut olevani tarvittu ja hyödyllinen. Se on tuntunut tärkeältä.

Joskus pelkään, että muut unohtavat minun käyvän tätä kaikkea läpi. Monissa tilanteissa saatan heistä vaikuttaa täysin tavalliselta, eivätkä he tiedä sitä, että edellisenä iltana itkin useita tunteja putkeen. Eihän heidän tarvitsekaan tietää, mutta en halua ihmisten luulevan, että olen unohtanut tai selvinnyt. Edelleen kun se suru iskee, tuntuu kuin olisin sairaalassa odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Edelleen olo on monesti yhtä epätoivoinen, pelokas ja lohduton. Edelleen muistan, miltä Nova tuoksui ja miltä tuntui häntä pidellä. 

En enää huku näihin tunteisiin ihan joka päivä, ja kiireinen arki pitää ajatuksia muualla. Tuntuu, että olen siirtynyt surussa jonkinlaiseen toiseen vaiheeseen, jossa se on sovitettava yhteen jatkuvan elämän ja arjen kanssa. Se on pelottavaa ja raskasta, mutta tarpeellista. Se on keino koettaa jatkaa elämää menetyksen kanssa. Ja kaikesta huolimatta Nova on mielessäni koko ajan. 

Leikkaus

En ole viime viikkoina ehtinyt oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin kohdun lihaskasvaimen leikkausta. Nyt se on onneksi ohi, vaikka paraneminen on vasta edessä. Tuntuu, että olen henkisesti hyvinkin jaksamiseni äärirajoilla ja aina välillä ylikin. 

Leikkaus tehtiin vatsan alueen avoleikkauksena, ja kasvain irroitettiin kohtulihaksen sisältä. Osa kohdun limakalvoa jouduttiin myös poistamaan, sillä kasvain oli siinä kiinni. Kasvain oli odotettua suurempi, halkaisijaltaan 6 cm ja osittain kuoliossa. Leikkaus itsessään kesti muutaman tunnin ja pelkäsin hirveästi herääväni siitä ilman kohtua. Varmistin vielä leikkaussalissa moneen kertaan hoitajilta, että ettehän vahingossa poista kohtua. Minua rauhoiteltiin ja lopulta leikkaus sujui ihan hyvin. Sairaalassakin olin ainoastaan yhden yön. Muuten toipuminen kestää pitkään.

Leikkauksen suoritti yksityinen taho, ja maksoimme siitä itsemme kipeiksi. En kuitenkaan olisi pystynyt odottamaan HUSin leikkausjonossa, sillä se olisi varmaan vienyt toisen vuoden elämästä ja mielenterveyden lisäksi. Onneksi saimme noin nopean ajan, ja leikkaava lääkäri on alusta asti osoittanut sellaista huolenpitoa ja ammattitaitoa, että parempaa emme varmaan olisi voineet kuvitella. Hän uskoi, että kasvain oli vaikuttanut kohdun verenkiertoon ja Novan kuolemaan. Mitään virallista totuutta tästä ei välttämättä koskaan saada, mutta tuntuu hyvältä, että se on poissa. 

Olen itse miettinyt asiaa paljon. Kasvain siis löytyi kyllä jo ennen raskautumista, mutta se oli silloin todella pieni, eikä missään yhteydessä kohdun limakalvoon. Tällaisina ne eivät ole mitenkään kovin epätavallisia tai haitallisia. Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana se kuitenkin kasvoi. Siltikään sitä ei erityisesti seurattu, vaan sanottiin että se korkeintaan voi aiheuttaa vähän kipua. Että ei tarvitse olla yhtään huolissaan. Tutkimuksia on kuitenkin vaikka kuinka paljon siitä, miten juuri tällainen kyseinen limakalvoon ulottuva myooma lisää kohtukuoleman riskiä. Miksi kukaan ei maininnut mistään tällaisesta? Miksi en ollut seurannassa? Kaksi viikkoa ennen Novan kuolemaa olin päivystyksessä supistusten ja kipujen vuoksi, mutta silloin vaikutti siltä, että kaikki on ihan hyvin ja normaalisti. Mutta entä jos tuo hetki oli se, kun kasvaimen verenkierto oli heikentynyt ja se oli menossa kuolioon? Entä jos Nova olisi voitu pelastaa silloin? 

Mikään ei tietenkään ole varmaa. Voi yhtä hyvin olla, ettei kasvain vaikuttanut yhtään mihinkään. On vaan vaikea hyväksyä sitä asiaa, että emme ole saaneet tarpeeksi tietoa. En pidä ajatuksesta, että vanhemmille sanotaan kaiken sujuvan täysin ongelmitta vain säästääkseen heitä turhalta stressiltä. Monen kohdalla tämä varmasti toimii ja lapsi voi syntyä terveenä pienistä ongelmista huolimatta. Mutta ei aina. Koen, että minulla olisi oikeus tietoon.

Leikkauksesta paraneminen on ollut tuskallista ja uuvuttavaa. Ensimmäisen viikon lähinnä makasin, ja olin sen verran voimakkaasti lääkittynä, että sain olla levossa myös ajatuksiltani. Sen jälkeen on ollut henkisesti vaikeampaa, vaikka pystyn jo kävelemään vähän ja jaksan olla hereillä. Olen kuitenkin tottunut purkamaan pahaa oloa ja ahdistusta liikkumalla. Nyt kaikenlainen fyysinen tekeminen on kiellettyä ainakin seuraavat viisi viikkoa, enkä oikein tiedä miten purkaa tätä surua ja turhautumista. Se ainoa helpotusta tuonut asia on viety pois, eikä mitään ole jäljellä. On outoa kun keho uupuu täysin, vaikka lihakset ja pää huutavat tarvetta liikkua. En ole koskaan tuntenut itseäni näin heikoksi ja avuttomaksi.