Ensimmäiset viikot kotona

Palasimme sairaalasta kotiin synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä. Kissaamme vahtineet ystävät olivat käyneet kaupassa ja hankkineet meille kaapin täyteen ruokaa. Tämä helpotti kotiin paluuta hirveän paljon. En osaa sanoa mitä kaikkea tarkalleen kävimme ensimmäisinä päivinä ja viikkoina läpi, aika meni sumussa. Kävelimme paljon ja itkimme minkä jaksoimme. Jossain vaiheessa itkeminen alkoi tuntua fyysisesti liian raskaalta ja jopa kivuliaalta. Kävely helpotti ahdistusta. Muistan, että nopeasti oli tarve kertoa kaikille tapahtuneesta. Ajatuksena tuntui pahalta, että joku jossain luulisi, että meillä olisi kaikki hyvin. Halusin myös kertoa Novasta. Olin ylpeä hänestä, kuten varmaan kuka tahansa tuore vanhempi on lapsestaan. 

Toisin kuin olin aiemmin ajatellut, päivien kuluminen ei tuntunutkaan lohdulliselta. Päinvastoin, ajan kuluminen tuntui oikeastaan aivan kamalalta. Ikään kuin joka päivä olisin joutunut kauemmaksi lapsesta. Halusin takaisin sairaalaan, hänet syliini. Halusin nukkua sairaalasängyssä ja pukeutua sairaalan vaatteisiin, olla raskaana tai synnyttämässä. Jotenkin tuntea yhteyttä lapseen. Pelkäsin sitä, että unohtaisin hänen tuoksunsa tai sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olo oli niin tyhjä, synkkä ja lohduton, että olisin tehnyt mitä tahansa palatakseni edes sekunniksi niihin hetkiin hänen kanssaan. Halusin vain olla siellä, missä lapsikin oli. Minulta oli viety jotain, jonka jollain selittämättömällä tavalla vain kuului olla kanssani. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta siinä synnytyksen jälkeisessä tilassa. Katsoin hänen kuviaan taukoamatta ja öisin näin pelkkiä painajaisia. 

Inka koki tärkeäksi hoitaa käytännön asioita, joihin itse en olisi pystynyt. Kun me palasimme sairaalasta, meidän tehtäväksemme jäi huolehtia siitä, mitä Novalle kävisi ruumiinavauksen jälkeen. Minne hän menisi, miten, koska. Emme halunneet hautaustoimistoa hoitamaan meidän lapsemme asioita, joten tilanne oli jokseenkin monimutkainen. Inka tutki vaihtoehtoja, soitteli hautausmaalle, patologian laitokselle ja krematorioon. Olimme aiemmin vasta pari viikkoa ennen puhuneet siitä, miten Inka ottaisi tulevaisuudessa itselleen lapsen päiväkotipaikan hoitamisen ja siihen liittyvät järjestelyt. Tuntui, että mieli ei oikein ymmärtänyt vielä, että mitä tässä oikein todellisuudessa järjesteltiin. Kunhan hoidettiin lapsen asioita, niinkuin vanhemmat hoitavat.

Kaikesta huolimatta pidimme koko ajan tärkeänä sitä, että muistaisimme syödä, nukkua ja käydä ulkona. Sellaiset arkiset rutiinit toivat jonkinlaista rakennetta päivään, ja niiden tekeminen olikin ainoa asia mihin pystyin. Puhuimme Novasta Inkan kanssa taukoamatta ja olimme surussa yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että rinnalla oli ihminen, joka oli kokenut sen mitä minäkin ja tiesi miltä se tuntui. Jollain tapaa hän kannatteli minua ensimmäiset viikot, ja minä toivottavasti myös häntä. 

Perhe ja ystävät olivat myös suurena tukena, mutta avun vastaanottaminen alussa ei tuntunut meille mahdolliselta. Oli meille tärkeää surra ja pärjätä pääosin kahdestaan. Tuntui, että olimme astuneet johonkin sellaiseen maailmaan, mistä ei ollut paluuta, ja jonne muut eivät voineet nähdä. Olin silti koko ajan kiitollinen siitä tiedosta, että meillä oli tukea tarjolla. Perhe, ystävät ja tutut olivat tehneet selväksi sen, että he surivat kanssamme ja olivat halukkaita auttamaan missä tahansa. Ajatus oli lohdullinen, vaikka samaan aikaan surullinen. Eihän kukaan meitä voisi auttaa. 

Sain keskusteluapua melko nopeasti omalta vanhalta psykoterapeutiltani, joka otti minut vastaan äitienpäivänä. Se tuntui helpottavalta. Tiesin, että hän tuntee minut ja välittää kyllä, mutta samalla hän kestäisi kuulla sen, mitä halusin sanoa. Apua järjestyi myös työterveyden ja vertaistuen piiristä melko nopeasti. Käpy ry:n kautta pikkuhiljaa tutustuimme myös uuteen elämäämme osana lapsensa menettäneitä perheitä. Tuntui tärkeältä tietää, että oli muitakin. Että me emme olleetkaan ainoita. 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hyvin raskaita ja sumuisia. On vaikeaa erottaa selkeitä päiviä tai tapahtumia tältä ajalta. Olin myös fyysisesti aivan uupunut. En tiedä selvisimmekö, mutta jotenkin me kuitenkin elimme kaikki nuo päivät läpi. Välillä ehkä jopa nauroimme jollekin asialle. Koko elämä oli muuttunut, mutta siinä oli asioita, jotka eivät olleet muuttuneet. Kuten se, että jäätelö oli hyvää. Joskus tuli nälkä ja piti syödä. Kissa oli yhtä hellyydenkipeä ja säälimätön kuten ennenkin. Samaan aikaan elämän jatkuminen ja tavallisuus tuntui sanoinkuvaamattoman kamalalta, samalla hieman lohdulliselta. 

Nova Lotta Odessa

Nova Lotta Odessa syntyi 2.5.202, klo 16:39, noin tunti lapsivesikalvojen puhkaisun jälkeen. Meille oli hyvin selkeää se, että haluamme hänet tavata. Olihan hän meidän lapsi, enkä tiedä miten omaa lasta voisikaan pelätä. Ja hän oli maailman ihanin lapsi. Kun Nova syntyi, Inka katkaisi napanuoran ja minä sain hänet heti syliini. Se oli valehtelematta elämäni kaunein ja tärkein heti. 

Hän oli täydellinen. Tuntui kuin hän olisi voinut minä hetkenä tahansa ottaa henkäyksen tai mutristaa suutaan. Hänellä oli pehmeät posket, pieni nenä, ryppyiset sormet. Me itkimme, pitelimme, pussailimme hänen otsaansa. Emmekä me siinä hetkessä syntymän jälkeen itkeneet menetystä, vaan hänen saamistaan. Olimme ylpeitä ja rakkaudensekaisia äitejä ihailemassa ensimmäistä lastaan. 

Pitelimme ja ihmettelimme lasta usean tunnin ajan. Lauloimme hänelle, katselimme miten hänen kasvoilleen muodostui erilaisia ilmeitä siitäkin huolimatta, että hän ei ollut elossa. Koetimme painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan kynsistä korvalehtiin ja hengittää sisään hänen tuoksuaan. Mietimme, miten onnekkaita ovatkaan ne vanhemmat, jotka saavat viedä lapsensa kotiin. Että meillä on vain muutama tunti sitä rakkauden täyttämää oloa, jota jotkut saavat kokea joka päivä. Mutta jotenkin tuo hetki oli niin arvokas, että emme käyttäneet sitä suruun ja katkeruuteen, vaan lapsen rakastamiseen. 

Vuorotellen pitelimme häntä ja kerroimme hänelle asioita. Otimme hirveästi kuvia. Saimme myös painaa hänen jalan- ja kädenjälkensä paperiin, ja liimata pienen hiustupon muistoksi. Illalla laskimme hänet kapalossa laatikkoon, jonne hän sai mukaansa lahjaksi saamansa pupun ja siirryimme tyhjin sylin takaisin käynnistysosastolle. Itkimme tilanteen lohduttomuutta, ja rakkautta häntä ja toisiamme kohtaan.

Seuraavana aamuna hänet vielä tuotiin huoneeseemme vaunuissa. Ihan sellaisissa oikeissa lastenvaunuissa. Halusimme viettää hänen kanssaan jokaisen mahdollisen hetken, eikä sekään ollut tarpeeksi. Niin hieno hän oli. Saimme vielä viimeiset kerrat häntä pidellä ja paijata, omassa rauhassa, siinä omassa huoneessamme. Kerroimme miten rakastamme, miten häntä kaipaamme, ja miten onnekkaita me olimmekaan, että hänet saimme edes nuo hetket tuntea. 

Synnytyskertomus

En ole koskaan lukenut yhtään synnytyskertomusta, enkä tiedä mitä niissä kuuluu olla. Tästä kirjoittaminen tuntuu muutenkin vaikealta, mutta itselleni tarpeelliselta. Tapahtuma oli hyvin sekava ja pelottava. Uskon, että se on sitä varmasti monelle ensisynnyttäjälle. En ainakaan tässä hetkessä kuitenkaan halua verrata synnytystäni muiden synnytyksiin. En sellaisiin, jossa elävä lapsi syntyy ja kivulle on syy ja jonkinlainen oikeutus. En sekaviin ja pelottaviin tilanteisiin, joissa on mukana huoli lapsen voinnista. En ole kiinnostunut siitä, mikä kipu on tavallista ja mitkä tunteet yleisiä. Lapsemme synnytys oli traumaattista minulle. Se tapahtui tilanteessa, jonka loppu tiedettiin etukäteen. Johon minua rauhoiteltiin sillä, että kivusta ei tarvitse huolehtia ja saan kaiken tarvitsemani avun. Ja silti päädyin synnyttämään järkyttävässä kivussa liian kiireisessä sairaalassa, avuttomana, tietämättä mitä minun keholleni tehdään. 

Kun olimme kolmatta päivää sairaalassa, käynnistyslääkitykseni tuplattiin. Olimme jo tottuneet sairaalassa oloon, ja jotenkin siellä olo tuntui siinä hetkessä turvalliselta. En olisi kaivannut muutosta tilanteeseen, mutta silti koin turhautumista siihen, että mitään ei tapahdu. Tuntui lähinnä siltä, että kehoni pisti vastaan kaikin tavoin. 

Sunnuntaina aamulla suuremman lääkeannoksen jälkeen supistukset kuitenkin alkoivat selkeämmin. Alkuun ne olivat hyvinkin siedettäviä ja tasaisia. Sellaisia tavallisia. Kävelimme, söimme, puhisin aina hetken ja hengähdin muutaman minuutin välissä. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Lounaan jälkeen kätilö tuli kertomaan, että lääkäri voisi hetken kuluttua ehtiä luokseni tutkimaan tilannetta. Tähän mennessä en ollut nähnyt lääkäriä kertaakaan, sillä joka kerta kun hänen oli tarkoitus tulla, olikin tielle tullut kiireellisempi tapaus tai elävien synnytys. Ymmärsimme tämän toki hyvin, mutta ei se tehnyt asiasta yhtään helpompaa. 

Makasin sängyllä kun lääkäri paukkasi huoneeseen sisään. Sanoi nimensä, ei juuri sen enempää. Ei katsonut silmiin, pahoitellut tai kysynyt vointia. Hän ryhtyi toimeen ja tutki hiljaisuudessa kohdunsuun tilanteen, minä purin hampaita yhteen kivusta. Tässä vaiheessa kohdunkaula oli sen verran auki, että kohtuun päätettiin asettaa ballonki. Ilmeisesti siis eräänlainen vesi-ilmapallomainen laite, jolla kohdunsuuta saadaan venytettyä auki. Lisäksi käynnistyslääkkeitä asetettiin sisäisesti. Sain myös lihaksia rentouttavan kipupiikin. Tilanne oli outo ja epäselvä. Muutamassa minuutissa minuun oli asenneltu kaikenlaisia laitteita ja lääkkeitä, joiden toiminnasta emme tienneet mitään. 

Lääkäri sanoi, että voisin nyt mennä vähän kävelemään ballongin kanssa portaita, tai muuten jumppailla. Että voi mennä vuorokausikin, ennen kuin ballonki on tehnyt työnsä ja nyt taas odotellaan. Mutta jos lääkkeet heikottavat, niin sitten ei kannata ehkä portaisiin saakka mennä. Lääkäri poistui. Ajattelimme, että tästähän lähdetään kävelylle.

Lääkkeet saivat elimistöni hetkessä kuitenkin niin rajusti sekaisin, että pelkäsin kuolevani. Olin vitivalkoinen ja tärisin holtittomasti. Olo oli kauhea. Heikko, kylmä, kipeä. Kivut lisääntyivät jatkuvasti. Kipuja oli niin paljon, että paikallaan makaaminen tuntui mahdottomalta ja kampesin itseni väkisin kuumaan suihkuun Inkan tukemana. Ei auttanut, menin takaisin sänkyyn. En saanut itse enää puettua itseäni, joten Inka puki minulle sairaalakaavun hädässä väärinpäin.

Sinnittelimme jonkin aikaa ja vapina ja kylmyys alkoi helpottaa. Kipu paheni, supistukset voimistuivat. Kätilö kävi ohjeistamassa ilokaasun käytön. En tiedä oliko ilokaasusta juuri mitään apua, lähinnä muistan saaneeni pahan olon. Harjoittelin kuitenkin käyttöä. Supistukset olivat erittäin kivuliaita, mutta kuitenkin sen verran selkeitä, että niiden kanssa pystyi olemaan. Aina sai pienen hengähdystauon välissä. Tätä jatkui varmaan puolisen tuntia. Huusin, hengittelin.

Jossain vaiheessa kivut kuitenkin muuttuivat toisenlaiseksi. Tuntui, kuin joku olisi repinyt minua osiin sisältä. Tätä ei tullut aalloissa, vaan kipu oli jatkuvaa. Pelkäsin, että jotain räjähtää nyt sisällä, jotain menee rikki. Pelko siitä, että nyt ei käy hyvin, oli hyvin todellinen. En tiennyt mitä kehossani tapahtuu, eikä oikein kukaan muukaan. Inka hälyytti kätilön ja lääkärin paikalle. 

Lääkäri ei sanonut mitään, paukkasi sisään ja ryhtyi tutkimaan. Ballonki oli tulossa ulos. Siitä hetkestä kun arvioitiin kohdunsuun avautumiseen mahdollisesti menevän vuorokausi, olikin mennyt ehkä tunti. Vesi-ilmapallo ja lääkkeet olivat repineet tien auki. Kukaan ei puhunut minulle tai Inkalle oikeastaan mitään. "Skalpelli vai koukku?" kätilö kysyi lääkäriltä. Emme tienneet mistä on kyse, miksi kipu on näin kamalaa, mitä minulle tehdään. Tilanne oli niin ahdistava, että sitä on vaikea kuvailla. Vaikka hoitajat olivat koko sairaalajakson ajan kohdanneet meidät ja meidän surumme sellaisella empatialla ja hoivalla, että enempää emme olisi voineet pyytää, tuntui kuin synnytys itsessään olisi irroitettu kokemuksesta erilliseksi toimenpiteeksi, jossa minä en ole ihminen ollenkaan. Olin vihainen siitä, että en tiennyt mitä tapahtuu. Ja siitä, että minulle oltiin sanottu ettei kivusta tarvitse huolehtia näin kamalassa tilanteessa tai että saan kaiken tarvitsemani. Siinä me nyt olimme epätietoisina, kivussa, odottamassa valitseeko lääkäri skalpellin vai koukun, emmekä tienneet miksi.

Lääkäri valitsi koukun ja pian tunsin suuren helpotuksen tunteen, kun lämmin vesi valui alleni. Räjähtävä paine oli poissa. Lapsivesi oli puhkaistu, kerrottiin. Lääkäri poistui. Tilanteesta ei puhuttu mitään. Kätilö vaihtoi sänkyyn puhdasta alustaa ja kertoi, että jos nyt supistukset lakkaavat niin otetaan lisää lääkettä. 

Kyselimme parhaamme mukaan synnytyksen kulusta ja kivunlievityksestä, mutta emme saaneet selkeitä vastauksia mihinkään. Olisin niin kovasti kaivannut tietoa siitä, mitä kivunlievitystä voin pyytää ja koska, minne siirrymme synnyttämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. "Voitte synnyttää täällä tai mennä synnytysosastolle. Voitte pyytää kivunlievitystä, sitten kun siltä tuntuu. Jos synnytätte täällä niin kaikki kivunlievitys ei ole ehkä mahdollista." Ehkä tällä haluttiin antaa meille autonomiaa, mutta emme me olleet missään nimessä siinä kunnossa, että olisimme voineet itse punnita minkäänlaisia vaihtoehtoja. Minä kaikkein vähiten. Olisin vaan halunnut, että joku muu ottaisi tilanteesta ohjat ja lohduttaisi meitä. Sanoisi, että kaikki hoituu ja nyt tehdään näin. Että he eivät olleet arvanneet miten rajusti käynnistys alkaisi, mutta nyt asia olisi taas hallinnassa. Että olisi ollut edes hetken sellainen olo, että minusta huolehditaan, eikä kaikki olisi vaan arvaamatonta kaaosta, jossa loppu olisi joka tapauksessa onneton.

Supistukset eivät loppuneet, vaan palasivat aiempaa voimakkaampina pian kalvojen puhkaisun jälkeen. Hetken selvisin ilokaasun ja huutamisen avulla. Taisin pyytää samalla Inkaa kertomaan minulle asioita meidän kissasta. Inka kertoi. Mietin, että varmaan pidin liikaa osastolla meteliä, kun kätilö tuli itse kysymään haluaisinko lisää kivunlievitystä. Halusin, en vain ollut osannut pyytää. Kipu paheni ja jatkoin huutamista. 

Minua alettiin valmistelemaan osaston vaihtoa varten. Selvisi, että käynnistysosastolla ei voida antaa epiduraalia, joten minun oli siirryttävä. Ympärillä pyöri useita kätilöitä ja pian minua työnnettiin sängyssä pitkin käytäviä. Tässä vaiheessa en tuntenut enää selkeitä supistuksia, vaan kipu oli jatkuvaa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, huusin koko sen ajan.

Pääsin uuteen huoneeseen, tilanne oli edelleen hektinen ja sekava. Selkäni desinfioitiin anestesialääkäriä varten. Kätilö yritti laittaa käteeni tippaa siinä onnistumatta ja juoksi edestakaisin. Olo oli lohduton, väsynyt, pelokas. Tippa saatiin vihdoin laitettua neljännen reiän jälkeen. Kätilö järjesteli kiireessä asioita ja lohdutti, "Kyllä sinä kestät, kohta helpottaa kun saadaan epiduraali annettua." 

En tiedä mistä sen tarkalleen tiesin, mutta sanoin, että lapsi syntyy nyt. Siinä hetkessä tilanne rauhottui. Kätilö lopetti juoksemisen ja tuli vierelleni. En tuntenut kipua enkä suurempaa hätää, vaikka en tiennyt miten asia tapahtuu. Kätilö neuvoi ja rohkaisi. Anestesialääkäri tuli vihdoin paikalle antamaan puudutusta, mutta kätilö hätyytteli hänet pois. Lapsen pää oli tässä vaiheessa jo näkyvissä.

Muistan hyvin, kun Inka sanoi näkevänsä lapsen päälaen. Se tuntui uskomattomalta. Meillä on lapsi, joka on todellinen ja näkyvä. Miten ihmeellistä. Kipu oli kadonnut, olin aivan rauhallinen. Kaikki olivat rauhallisia. Kahdella ponnistuksella lapsi oli syntynyt. Ja hän oli maailman ihmeellisin lapsi, vaikkei hän päästänyt yhtäkään ääntä. 

Synnytyksen käynnistyksen aloittaminen

Olimme vuorokauden kotona ennen kuin lähdimme sairaalaan. Aika meni sokissa itkien ja asioita järjestäen. En muista päivästä juurikaan mitään, mutta jotenkin saimme siivottua kodin kaikista lapsen tavaroista. Laitoimme hoitopöydän kasaan, veimme vaunut ja vaatteet varastoon. 

Vasta aamulla sairaalaan lähtiessä iski pelko ja ahdistus tulevasta synnytyksestä. Vatsa tuntui tyhjältä ja hiljaiselta. Ihan kuin lapsi olisi jo ollut kadonneena, enkä minä enää raskaana ollenkaan. Muistan, kun kodista lähtiessä tuntui, etteivät jalat suostuneet liikkumaan. Toivoin, että olisin vaan voinut jäädä kotiin. Pitää lapsen sisällä ja unohtaa kaiken. Mietin, että tarvitseeko lapsi todella synnyttää, vai voisinko vaan jatkaa elämää näin. En ollut koskaan murehtinut synnytystä tai pelännyt sitä, en ollut juurikaan edes ajatellut synnytystä. En tiennyt miten se tapahtuu, mitä minun tulee tehdä, miten se etenee. Eihän vielä ollut ollenkaan sen aika. Olin luottanut siihen, että kun aika tulee, otan asioista selvää ja selviän siitä. Tästä taas en uskonut selviäväni. 

Olin kyllä kuullut kohtukuolemasta, lukenutkin jotain. Ajattelin aina, että kauheaa siinä varmasti on lapsen menetyksen lisäksi ajatus siitä, että ihmisen sisällä on jotakin kuollutta. Miten makaaberia ja järjen vastaista synnyttää sellainen lapsi. Mutta miten väärässä olinkaan! Ei se minulle merkinnyt tuossa hetkessä mitään. Kauheintahan oli se, että sisälläni oli lapsi, jonka halusin pitää ja josta tiesin joutuvani luopumaan. Ei sillä ollut väliä, millainen hän oli. En halunnut synnyttää, koska hänen ei kuulunut vielä syntyä. 

Pääsimme kuitenkin Naistenklinikan käynnistysosastolle aamulla ja saimme oman huoneen osaston perältä. Ajattelin, että tämä on se epäonnekkaiden huone. Kaukana muista, jotta suru ja huuto ei kuuluisi elävää lasta odottaville. Meidät otettiin lämmöllä ja empatialla vastaan. Oli selvää, että kätilöillekin meidän tilanne oli erityinen. Ei täysin harvinainen, mutta ei missään nimessä yleinen. Ei sellainen tilanne, jossa yleensä synnyttämään tullaan. Asetuimme aloillemme. Tuijotimme seinää ja itkimme. 

Synnytystä alettiin käynnistämään lääkkeellisesti perjantaina 30.4. Kätilöt toivat meille ruokaa ja lohduttivat. Saimme tietoa siitä, mitä lapselle tapahtuu syntymän jälkeen ja miten siihen liittyvä byrokratia hoituu. Sosiaalityöntekijä ilmoitti puolestani Kelaan ja sairaalapastori kävi kuuntelemassa itkuamme, vaikka emme uskonnollisia olekaan. En oikeastaan muista tästä mitään. Kykyni kuunnella tai ottaa tietoa vastaan oli täysin poissa, enkä oikeastaan halunnutkaan kuulla mitään, mikä konkretisoi lapsen kuolemaa. Synnytyksestä olisin kuitenkin kipeästi kaivannut tietoa, mutta sitä ei osattu selkeästi meille antaa. Muuten kätilöt olivat huomaavaisia ja kiireettömiä meidän kanssamme. Lääkäriä emme nähneet ensimmäiseen kahteen vuorokauteen kertaakaan.

Söin kolmen tunnin välein lääkkeitä, muuten vain odotimme supistusten alkamista. Inka kävi ruokkimassa kotona kissaa ja hakemassa meille lisää vaatteita. Söimme perunamuusia lattialla ja vappumunkit sairaasängyssä. Kävelimme sairaalan patsaspuistossa ja koetimme vastailla huolestuneiden perheenjäsenten viesteihin. Meillä oli toisistamme suunnaton tuki ja välillä oli helpompia hetkiä. Välillä sain niin pahoja paniikkikohtauksia, että Inka joutui hälyttämään kätilön paikalle. Tärisin paljon. On hirveää joutua tekemään jotain niin vastoin omaa tahtoaan. Kehoni ei selvästi halunnut sitä yhtään sen enempää, kuin mielenikään. 

Yhdessä hetkessä huusin ja hyperventiloin puoliksi Inkan ja puoliksi kätilön sylissä, että en voi synnyttää tätä lasta. Sain rauhoittavia, olo helpottui. Kätilö viesti, että eivät he minua voi mihinkään pakottaa. Tarkoittaen, että sektiokin on mahdollinen, vaikka ei suositeltava. En missään nimessä halunnut sektiota, en vain halunnut synnyttää. Sain säälivän katseen kun kysyin, että voisiko lapsi vain jäädä sisääni. Kävelimme lisää puistossa ja jatkoimme odottamista. 

Lopun alku

Keskiviikkona 28.4. aamu alkoi melko tavalliseen tapaan. Söimme kaurapuuroa keittiössä ja Inka kyseli vauvan kuulumisia. Yleensä aina aamulla kävimme läpi yön tapahtumat. Miten lapsi oli potkinut ja pitänyt hereillä, miten minun oli vaikeaa saada unta tai hyvää asentoa. Muistan sanoneeni, että lapsi ei ollut yöllä kovin vilkas, tai sitten olen nukkunut pyörimisen ohi. Edellisenä iltana hän kuitenkin oli vielä ollut touhukas, joten emme ajatelleet asiasta mitään. Aamiaisen aikanakin tunsin liikkeitä. 

Lähdin pitkästä aikaa toimistolle. Koronan vuoksi ja muutenkin etätöissä viihtyvänä olin oikeastaan koko raskauden ajan ollut kotona. Minua kuitenkin erikseen pyydettiin nyt toimistolle palaveriin, joten menin. Varsinainen syy toimistolle menoon selvisi vasta aamuisen palaverin jälkeen, kun työpaikan keittiö ja ruokailutila olikin täynnä ilmapalloja ja herkkuja. Hämilläni seisoin ihmettelemässä, että kenellä on juhlat, kunnes selvisi että juhlat olivat minulle ja lapselle. Aikaiset babyshowerit. En ole juhlivaa ihmistyyppiä, saatika sellaista tyyppiä, joka viihtyy keskipisteenä. Mutta tämä oli ihanaa. Oli ihanaa tuntea ja nähdä, että lapsi kosketti ihmisiä ympärillämme ja hänestä välitettiin jo paljon. Hän sai myös ensimmäiset lahjansa: pyyhkeen, sukat ja pupun. Tuon pupun hän sitten saikin vierelleen vain muutama päivää myöhemmin. 

Työpäivä venyi pitkäksi ja kotona oli onnellinen olo. Inka kyseli lapsen kuulumisia. Sanoin, että olin ollut koko päivän niin kiireinen, etten ollut ehtinyt rekisteröidä lapsen potkuja. Että varmasti niitä on ollut, mutta kaikessa humussa ovat jääneet huomaamatta. Että olipa kivaa kun oli pitkästä aikaa sellainen päivä kun tuntui, että olin osa jotakin normaalia, enkä vain raskaana. Mutta kun illalla emme tunteneet potkuja, huoli alkoi nousta. 

Illalla vielä itse jotenkin pystyin järkeilemään, että lapsi nyt lepää kun on koko päivä oltu menossa. Että joka paikassa sanotaan, ettei näillä viikoilla vielä tehdä liikelaskentaa ja lapsi pääsee asentoihin, missä liikkeet eivät tunnu. Että on todella epätodennäköistä, että tämä tarkottaisi mitään, kun lapsi oli kahdesti ultrattu muutaman viikon sisään ja kaikki oli kunnossa. Me olimme ensikertalaisia, liian huolissaan olevia äitejä. Näin itse uskoin. Yritimme nukkua. Oma käsi oli kuitenkin koko ajan vatsalla toivoen, että lapsi ilmoittaisi olostaan ja me saisimme huokaista helpotuksesta. Näin ei koskaan käynyt.

Päivystyksessä

Aamuyöstä huoli oli jo kestämätön, ja soitimme Naistenklinikan päivystykseen. "Varmasti siellä on kaikki kunnossa. Heräilkää nyt rauhassa ja laittakaa aamupalaa itsellenne. Jos senkään jälkeen ei tule liikkeitä, niin voitte te päivystykseen tulla niin saadaan teidän huoli pienemmäksi." Oli neuvo. Tätä kommenttia jotenkin osasin odottaa. Ei meillä ole mitään hätää, tämä on normaalia, ajattelin. Huolta oli liian vaikea myöntää edes itselle. Jotenkin vatsassa tuntui tyhjältä, mutta sen ajatteleminen pelotti. Inka itki. Pakkasin työkoneen ja ajattelin meneväni töihin sairaalasta. Söimme aamiaista. Odotimme hetken. Lähdimme päivystykseen. 

Koronarajoitusten vuoksi jouduin menemään päivystykseen yksin ja Inka jäi parkkipaikalle autoon odottamaan. Pääsin kätilön luo nopeasti. Kätilö tyynnytteli minua "Tällä nyt lähinnä hoidetaan teidän vanhempien huolia, kaikki on varmaan ihan hyvin." ja alkoi asetella laitetta sydänkäyrän tutkimiseksi. Sykettä ei saatu. "Tämä on tosi yleistä, ei hätää. Koetetaan kuunnella vaan niitä ääniä seuraavaksi." 

Tässä vaiheessa huolestuin kunnolla, koska muutama viikko aiemmin olimme käyneet supistusten takia päivystyksessä ja silloin käyrä saatiin haettua hetkessä. Lapsella oli aina ollut hyvä ja tasainen syke, joka oli kuulunut jo hyvin aikaisessa vaiheessa. 

Kätilö lähti hakemaan doppleria, minä jäin sängylle makaamaan hädissäni. Tuijotin seinällä digitaalisen kellon punaisia numeroita. Ajattelin, että pian käy joko niin, että elämäni muuttuu ja muistan tuon dramaattisen kellotaulun lukeman lopun ikääni, tai vaihtoehtoisesti en ajattele sitä enää koskaan. Kätilö etsi sykettä, minuutti vaihtui. Luku 06:30 jäi mieleeni pysyvästi. Silloin tiesin, että kaikki ei ole hyvin. 

Kätilö kuitenkin vielä hieman tyynnytteli tässä vaiheessa. "Kutsun lääkärin, niin katsotaan tilannetta ultralla." Tässä välissä sain Inkalle laitettua viestin, että sykettä ei löydy ja pelottaa ihan hirveästi. Aloin olemaan hysteerinen, enkä muista tästä eteenpäin asioita ihan kauhean hyvin. Itkin ja tärisin odottaessani lääkäriä. Hoitaja osoitti nenäliinapakettia, muttei oikein sanonut mitään. Tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Lääkäri saapui, kyseli jotain hyvin tavanomaisia kysymyksiä. Halusin huutaa hänelle, että me ei voida tuhlata yhtään aikaa, meidän lapsi on kuollut. Mutta sen sijaan vaan itkin. Lääkäri ultrasi viimein kohdun. 

"Valitettavasti täällä ei ole enää sykettä."

Vaikka tiesin jo tämän, asian kuuleminen oli hirveää. Menin paniikkiin. Tilanne ei tuntunut todelliselta. Ei silti uneltakaan, en olisi keksinyt tällaista painajaista. Huusin, itkin, huusin lisää. Vihasin sitä epäempaattista lääkäriä, joka ei osoittanut mitään tunnetta meidän lapsen vuoksi. Joka ei osannut sanoa mitään syytä, eikä pelastaa meidän lasta. Soitin Inkalle tutkimustuolista ja Inka huusi ja itki. En halua koskaan enää kertoa kenellekään, että heidän lapsensa on kuollut. Vaikka kyllähän Inkakin sen jo oli tiennyt. Hänen annettiin tässä vaiheessa tulla vihdoin sisään sairaalaan autosta, jossa hän oli yksin odottanut ja ottanut uutisen vastaan. Yhdessä me sitten huudettiin ja itkettiin lisää sillä aikaa kun lääkäri tutki meidän lasta. 

Ilmeisesti lapsi oli menehtynyt jo noin vuorokausi ennen. Täysin terve, kasvava ja hieno lapsi. Mitään syytä ei tässä vaiheessa voitu esittää. Kuulemma "joskus näin vain käy ilman selkeää syytä". Hän oli todennäköisesti ollut kuolleena samaan aikaan, kun häntä juhlittiin työpaikallani. Enkä minä ollut tiennyt vielä mitään. En ollut saanut mitään oiretta, en kipuja, en edes pahaa tunnetta. Hän oli kuollut, ja minä olin tuntenut vain iloa ja ylpeyttä. 

Saimme päättää jäämmekö heti sairaalaan vai tulemmeko seuraavana aamuna takaisin. Emme halunneet jäädä. Sain kohdunkaulaa pehmittävän lääkkeen tulevaa synnytystä varten, annoin verinäytteitä. Meille tuotiin muutama moniste aiheesta Kohtukuolema. Sitten meidät lähetettiin kotiin odottamaan.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, kun koko elämä romahtaa niin pahasti, että sitä on mahdotonta uskoa todeksi. Miten epätodellista on ottaa vastaan tieto lapsen kuolemasta. Tai miten pahalta se tuntuu, että koko muu maailma jatkaa olemistaan siinäkin hetkessä. Miten vihaiseksi se tekee, että lääkäri voi jatkaa päiväänsä. Tai kun silti pitäisi kuunnella, että mitä nyt, vaikka mieli ei ymmärrä enää yhtään sanaa. 

Jotenkin me pääsimme kotiin, surua huutaen. Siihen kotiin, jossa lapselle oli valmiina oma huone, vaatteet ja vaunut. Ja edellisenä päivänä saatu pupu.

Kun meistä tuli äitejä

Kun meistä tuli äitejä, koimme valtavaa ylpeyttä ja ihastusta lapsestamme, joka oli kaunis ja ihmeellinen päästä varpaisiin. Hänellä oli tumma hieman kihara vauvan tukka, pehmeät posket ja pieni herttainen nenä. Hän tuoksui huumaavalta, ja tuntui kuin hänet olisi juuri meidän syliimme tehty. Hän oli niin täydellinen ja hieno, että oli vaikea ymmärtää miksi hän ei vetänyt ensimmäistä henkäystään kuten muut vauvat, miksi hänen sormensa eivät rimpuilleet tai miksi hän oli aivan hiljaa. Muuten hän syntyi niin kuin muutkin lapset syntyvät, vanhempiensa syliin hektisen Naistenklinikan synnytyssalissa toukokuun 2. päivä 2021. Odotettu lapsemme Nova oli kuitenkin kuollut jo monta päivää ennen syntymäänsä, raskausviikolla 28. Kun meistä tuli äitejä, koimme suurimman rakkauden ja surun yhtä aikaa. 

Lapsen syntymästä on nyt blogia aloitellessa 3 viikkoa. Kolme viikkoa olemme eläneet tätä uutta kivuliasta elämää ja totutelleet ajatukseen siitä, että olemme erilaisia vanhempia. Eikä sittenkään siksi erilaisia, että perheessä on kaksi äitiä, vaan siksi, ettei lapsemme ole täällä. Tästä haluan nyt kirjoittaa. Tämä blogi on toivottavasti minulle tapa purkaa omia ajatuksiani ja tuntemuksiani kohtukuolemaan, meidän lapseemme ja surua ympäröivään elämään liittyen. Kirjoitukset ovat minulle ja meille, mutta myös lähipiirille, koska kaikesta ei jaksa tai osaa puhua. Itselläni on halu tulla ymmärretyksi ja halu jakaa tapahtunutta. Kokemus on kuitenkin niin suuri ja moniulotteinen, että oma pääkään ei vielä sitä tässä vaiheessa ymmärrä. Toivon, että kirjoittamalla asiat alkavat tuntumaan selkeämmiltä jossain vaiheessa. Olkoon tämä surutyötä, selviytymistä, ihanan lapsen muiston juhlintaa ja kenties vertaistukea joskus jollekin muulle.

Riikka