Leikkaus

En ole viime viikkoina ehtinyt oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin kohdun lihaskasvaimen leikkausta. Nyt se on onneksi ohi, vaikka paraneminen on vasta edessä. Tuntuu, että olen henkisesti hyvinkin jaksamiseni äärirajoilla ja aina välillä ylikin. 

Leikkaus tehtiin vatsan alueen avoleikkauksena, ja kasvain irroitettiin kohtulihaksen sisältä. Osa kohdun limakalvoa jouduttiin myös poistamaan, sillä kasvain oli siinä kiinni. Kasvain oli odotettua suurempi, halkaisijaltaan 6 cm ja osittain kuoliossa. Leikkaus itsessään kesti muutaman tunnin ja pelkäsin hirveästi herääväni siitä ilman kohtua. Varmistin vielä leikkaussalissa moneen kertaan hoitajilta, että ettehän vahingossa poista kohtua. Minua rauhoiteltiin ja lopulta leikkaus sujui ihan hyvin. Sairaalassakin olin ainoastaan yhden yön. Muuten toipuminen kestää pitkään.

Leikkauksen suoritti yksityinen taho, ja maksoimme siitä itsemme kipeiksi. En kuitenkaan olisi pystynyt odottamaan HUSin leikkausjonossa, sillä se olisi varmaan vienyt toisen vuoden elämästä ja mielenterveyden lisäksi. Onneksi saimme noin nopean ajan, ja leikkaava lääkäri on alusta asti osoittanut sellaista huolenpitoa ja ammattitaitoa, että parempaa emme varmaan olisi voineet kuvitella. Hän uskoi, että kasvain oli vaikuttanut kohdun verenkiertoon ja Novan kuolemaan. Mitään virallista totuutta tästä ei välttämättä koskaan saada, mutta tuntuu hyvältä, että se on poissa. 

Olen itse miettinyt asiaa paljon. Kasvain siis löytyi kyllä jo ennen raskautumista, mutta se oli silloin todella pieni, eikä missään yhteydessä kohdun limakalvoon. Tällaisina ne eivät ole mitenkään kovin epätavallisia tai haitallisia. Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana se kuitenkin kasvoi. Siltikään sitä ei erityisesti seurattu, vaan sanottiin että se korkeintaan voi aiheuttaa vähän kipua. Että ei tarvitse olla yhtään huolissaan. Tutkimuksia on kuitenkin vaikka kuinka paljon siitä, miten juuri tällainen kyseinen limakalvoon ulottuva myooma lisää kohtukuoleman riskiä. Miksi kukaan ei maininnut mistään tällaisesta? Miksi en ollut seurannassa? Kaksi viikkoa ennen Novan kuolemaa olin päivystyksessä supistusten ja kipujen vuoksi, mutta silloin vaikutti siltä, että kaikki on ihan hyvin ja normaalisti. Mutta entä jos tuo hetki oli se, kun kasvaimen verenkierto oli heikentynyt ja se oli menossa kuolioon? Entä jos Nova olisi voitu pelastaa silloin? 

Mikään ei tietenkään ole varmaa. Voi yhtä hyvin olla, ettei kasvain vaikuttanut yhtään mihinkään. On vaan vaikea hyväksyä sitä asiaa, että emme ole saaneet tarpeeksi tietoa. En pidä ajatuksesta, että vanhemmille sanotaan kaiken sujuvan täysin ongelmitta vain säästääkseen heitä turhalta stressiltä. Monen kohdalla tämä varmasti toimii ja lapsi voi syntyä terveenä pienistä ongelmista huolimatta. Mutta ei aina. Koen, että minulla olisi oikeus tietoon.

Leikkauksesta paraneminen on ollut tuskallista ja uuvuttavaa. Ensimmäisen viikon lähinnä makasin, ja olin sen verran voimakkaasti lääkittynä, että sain olla levossa myös ajatuksiltani. Sen jälkeen on ollut henkisesti vaikeampaa, vaikka pystyn jo kävelemään vähän ja jaksan olla hereillä. Olen kuitenkin tottunut purkamaan pahaa oloa ja ahdistusta liikkumalla. Nyt kaikenlainen fyysinen tekeminen on kiellettyä ainakin seuraavat viisi viikkoa, enkä oikein tiedä miten purkaa tätä surua ja turhautumista. Se ainoa helpotusta tuonut asia on viety pois, eikä mitään ole jäljellä. On outoa kun keho uupuu täysin, vaikka lihakset ja pää huutavat tarvetta liikkua. En ole koskaan tuntenut itseäni näin heikoksi ja avuttomaksi. 

Surusta ja vihasta

Yritän totutella elämään surevana ihmisenä. En ole aiemmin elämässä joutunut kohtaamaan mitään näin mullistavaa menetystä, epäreiluutta ja tuskaa. En oikein ehkä edes tiennyt, millaista on olla sureva. En tiennyt, että yhtäkkiä maailma voi jakautua kahdenlaisiin ihmisiin. Niihin, jotka eivät ole vielä menettäneet, ja niihin, jotka elävät täällä pimeämmällä puolella. 

Menetys voi varmasti olla monenlaista. En ajattele, että on kyse vain lapsen tai läheisen ihmisen poismenosta. Vaan siitä, että on menettänyt jotain sellaista, jonka vuoksi on joutunut rakentamaan kaiken uudestaan. Elämän, identiteetin, voimavarat, tulevaisuuden ja menneen. Kun viedään sellainen perustavanlaatuinen luotto elämää kohtaan, se muuttaa kaiken. En koe, että minua voi ymmärtää ihminen, joka ei ole sitä kokenut. Kirjoitan, jotta ymmärtäminen olisi helpompaa. Mutta huomaan, että kaipaan sellaisten ihmisten lähelle, jotka tietävät millaista tällä puolella on olla ja elää. Muiden sanat eivät tuo lohtua, sillä en kuulu heihin.

Luulen, että on selviytymisen kannalta tärkeää myös antaa vihan ja katkeruuden olla pinnalla silloin kuin ne ovat. Ja olen vihannut montaa asiaa viime viikkojen aikana. Olen vihannut jokaista lääkäriä, jokaista raskaana olevaa, jokaista onnellista. Jokaista heteroparia, ja jokaista paria jolla on kaksi toimivaa kohtua käytössään. Olen vihannut omaa kehoani. Hymyileviä perheitä. Lohduttavia ihmisiä ja niitä, jotka eivät osaa lohduttaa. Todennäköisesti myös juuri sinua, ja sitä, että joudun kohtaamaan maailman joka päivä uudestaan. Ajattelen, että minulla on oikeus nyt vihata, enkä pyydä sitä anteeksi. Oikeastihan olen vain pohjattoman surullinen. 

Sitä tietenkin toivoisi, että kun käy jotain kamalaa, niin se riittäisi. Että sitten on sen hyvän vuoro seuraavaksi. Mutta eihän se niin mene. Ei ole mitään kosmista tasapainoa tai karmaa. Paskaa tulee kun tulee. Joillekin ei ikinä, joillekin aivan liikaa. Sitä epäreiluutta on vaikea hyväksyä. Jos olisi jokin tasapaino, ehkä en olisi ensin sairastanut pitkään masennusta, saanut parannuttuani kuollutta lasta ja sen jälkeen kuullut, että kohdussani on kasvain. Hyvälaatuinen, mutta raskauden aikana niin isoksi kasvanut, että se on pakko poistaa. Hetkittäin Novan kuoltua meitä kannatteli pieni toive siitä, että palaisimme nopeasti lahjasoluhoitoihin, ja ehkä saisimme toisen lapsen. Nyt valmistaudun kuitenkin leikkaukseen, josta kohdun on toivuttava vuosi, mikäli kaikki menee hyvin. Pian olen ikäänkuin käynyt läpi kaksi synnytystä; tavanomaisen ja sektion. Kummastakin joudun toipumaan ilman lasta. 

On niin kova tarve löytää asioille jonkinlainen syy tai oikeutus. Kyllä nyt tämän pitää mennä hyvin, kun aiemmin ei mennyt. Ei minkään pidä mitään. Se on vaikeaa meille, mutta myös tietysti läheisille. Olen tietoisesti koittanut vältellä minkään latteuksien sanomista, kuten "Kyllä tämä tästä varmaan.." tai "Kyllä me pärjäämme", koska en ollenkaan tiedä, että tämä tästä, ja emmehän me oikeastaan pärjää. Elellään, kun ei muutakaan voida. Vihataan, rakastetaan ja otetaan lyönnit vastaan.

Viimeinen näkeminen

Olen halunnut kirjoittaa tästä jo pidemmän aikaa, mutta huomaan vältteleväni aihetta. Se tuntuu liian raskaalta, toisaalta taas ehkä pelkään. Vaikka itselleni sanonkin, että minkäänlainen sureminen ei ole oikein tai väärin, eikä ole mitään tiettyä seremoniaa tai protokollaa, jolla kuoleman kohtaaminen olisi tehtävä - huomaan, että pelkään jonkun ajattelevan, että meidän tapamme oli vähemmän rakastava tai liian arkinen. Meillä ei ollut valkoisia kankaita ja puukoristeista arkkua. Ei arvokkaasti puettua vainajaa kukka-asetelmien keskellä. Ei mustaa autoa tummilla laseilla, ei läheisiä ympärillä. Meillä oli valkoinen pahvinen laatikko ja siinä lapsi, joka oli jo liian hauras puettavaksi. Ja rakkautta sitäkin enemmän.

Kun aikuinen ihminen kuolee, hautausjärjestelyt seuraavat yleensä jonkinlaista tuttua kaavaa hautaustavasta riippumatta. Pienen lapsen kohdalla tilanne on hieman eri. Pieni lapsi ei kokonsakaan puolesta vaadi erityistä kuljetusta tai tietynlaista arkkua, joten hautaamiseen ei yksinkertaisesti ole sillä tavoin standardoituja käytäntöjä tai toimintatapoja. On toki mahdollista ottaa väliin hautaustoimisto. Me kuitenkin päätimme alusta asti, että tekisimme kaiken sen itse, mitä voisimme. Oli niin vähän asioita, joita pystyimme Novan vuoksi tekemään, että jokainen asia tuntui tärkeältä. 

Kolme viikkoa Novan syntymän jälkeen, olimme sopineet hakevamme hänet ruumiinavauksesta patologian laitokselta ja vievämme hänet krematoriolle. Emme tienneet mistä oli täysin kyse. Ajattelimme ehkä, että tapahtumaan liittyisi edes pientä jonkinlaista arvokkuutta. Että menisimme ehkä johonkin hiljaiseen tilaan, jossa joku luovuttaisi meille lapsen ja sanoisi muutaman lohdullisen sanan. Oli arkipäivä, lounasaika. Kävelimme vahtimestarin perässä yliopiston täyden ruokalan läpi osastolle, jossa meille tuotiin valkoinen pahvilaatikko käteen. Allekirjoitimme paperin, ja meitä varoiteltiin lapsen ulkonäöstä. Ei oikeastaan muuta. Me itkimme ja halasimme laatikkoa. Inka vaati päästä ulos jotain toista reittiä. Oli kauhea ajatus, että joutuisimme kantamaan lapsen täyden ruokalan läpi autoon. Pääsimme lastauslaiturin kautta pihalle. 

Lapsi sylissä kävelimme katua pitkin autolle, silmät sumeina kyynelistä. Itkin niin kuuluvasti, ettei tilanne varmaan jäänyt ohikulkijoilta huomaamatta. Minä istuin epäuskoisena laatikon kanssa etupenkillä kun Inka yritti ajaa autoa. Tunnistimme Novan tuoksun heti pahvien läpi. 

Itse matka hautausmaalle oli meille hyvin tärkeä ja kaunis. Minä silittelin laatikkoa, Inka kertoi lapselle asioita kaupungista. Se oli meidän ainoa retki perheenä. Olisimme voineet ajaa niin vaikka koko päivän.

Hautausmaan parkkipaikalla siirryimme kaikki kolme takapenkille. Olimme ottaneet mukaan Novalle eläinkuvioisen peiton ja pienen myssyn. Halusimme, että hän saa sellaisia asioita mukaansa, mitä muutkin pienet lapset saavat. Söpöjä eläimiä, värikkäitä vaatteita, sekä valkovuokkoja kotipihaltamme. Olimme myös kirjoittaneet kumpikin hänelle kirjeen, sekä tuoneet vauvakirjasta hänelle ne sivut, jotka olimme jo ehtineet odotusaikana täyttää. Ne olivat kuitenkin hänelle, ei meille. 

En voi sanoa, etteikö hänen näkemisensä olisi etukäteen pelottanut. Se pelotti ihan kauhean paljon. Keho muuttuu paljon kuoleman jälkeen ja välissä oli kulunut yli kolme viikkoa. Lisäksi lapselle oli tehty hyvin perusteellinen ruumiinavaus. Me olimme olleet erossa hänestä jo pitkään. Edellisestä kohtaamisesta oli jäänyt vain kauniita ja rakkaudentäyteisiä muistoja, joten pelkäsin jollain tapaa unohtavani ne ja korvaavan nuo hetket uusilla. Ei niin kuitenkaan käynyt. Näkeminen oli erilaista. Olihan lapsi ollut kuollut jo ennenkin, mutta nyt hän oli kuollut. Se oli hämmentävää, hurjaa, mutta ei oikeastaan yhtään pelottavaa.

Kun aiemmin sairaalassa oli tuntunut siltä, että hän olisi minä hetkenä tahansa voinut avata silmänsä tai hengittää, sitä oloa ei enää siinä hetkessä ollut. En halua kaunistella asiaa. Ei hän näyttänyt samalta kuin ennen. Eikä siinä ei ole mitään pahaa, että kuollut näyttää kuolleelta. Se on hyvin luonnollista samaan aikaan kuin tuntui luonnottomalta, että siinä me istuimme Inkan kanssa kaksin automme takapenkillä kuolleen lapsen kanssa ja silitimme hänen viileitä poskiaan. Siinä hän oli, mutta samaan aikaan ei ollut. 

Ajattelin, että uudelleen luopuminen olisi tuntunut mahdottomalta, mutta tuossa hetkessä oli selvää, että hän oli ollut poissa jo hetken aikaa. Se teki asiaa enemmän todeksi. Olo tuntui ennemminkin kaiken surun keskellä myös huojentuneelta. Oli selvää, ettei häntä voisi pelastaa. Ei ollut mitään, mitä olisimme voineet tehdä, ei pienintäkään toivoa, että hänen sydämensä alkaisikin lyödä. Tuntui oikealta, että hän sai vihdoin mennä. Juttelimme hänelle hetken, hyvästelimme. Silitimme ja peittelimme hänen pieneksi kapaloidun kehonsa peitolla. Sitten kannoimme hänet krematoriolle. 

Ajattelen, että olimme hirveän rohkeita ja vahvoja silloin, kun en olisi halunnut tai jaksanut olla yhtään mitään. Olen ylpeä meistä. Tuon päivän jälkeen sain jonkinlaista rauhaa, sillä ensimmäistä kertaa näin unta, jossa hän ei enää ollut elossa. 

Kuolemasta

Minulle on ollut tärkeää lähes alusta asti puhua kuolemasta. Tämän ääneen sanominen oli vaikeaa itselleni ainoastaan silloin, kun soitin Inkalle päivystyksestä ja kerroin tapahtuneesta. Sen jälkeen olen kokenut, että kuolema sanana kuvaa tapahtunutta juurikin oikein. Se on kylmän tavallista ja kivuliasta. Siihen ei sisälly lohtua tai pehmentävää kulmaa. Ei mitään mystistä tai kaunista, vaan se sattuu ja tuntuu pahalta. En osaa puhua menehtymisestä tai nukkumisesta, enkä oikeastaan haluakaan. Ei lapsemme nuku tai ole mennyt pois, hän on kuollut.

Oli yllättävän vaikeaa tehdä päätös siitä, että mitä lapselle tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen. Olimme käyneet Honkanummen hautausmaalla katsomassa lasten muistolehtoa, sekä hautapaikkoja. Muistolehto tuntui meistä heti lohdulliselta. Ajatus siitä, että Nova olisi siellä muiden pienten lasten kanssa, tuntui oikealta. Ajattelimme, että emme me halua häntä jättää yksin hautapaikkaan vanhusten keskelle, vaan muistolehdossa hän saisi olla koko ajan erilaisten lapsiaan surevien perheiden ympäröimänä. 

Olimme jo oikeastaan päättäneet, että lasten muistolehto olisi meille hyvä. Hakisimme Novan patologian laitokselta ja veisimme hautausmaan krematorioon. Hänet tuhkattaisiin, ja laskettaisiin muiden lasten kanssa maahan. Hän saisi muistolaatan seinälle. Kun tämä päivä alkoi kuitenkin lähestyä, tajusin mistä on kyse. Veisimme oman lapsemme krematorioon. Miten kukaan vanhempi voisi viedä lapsensa poltettavaksi? 

Kuvittelin päässäni tilanteita, joissa luovuttaisin lapsen liekkejä leimuavaan uuniin. Itkin holtittomasti psykologin vastaanotolla, että jos veisimme sittenkin lapsen vain kotiin. Että en voisi antaa häntä poltettavaksi. Pelkäsin, että näin tehdessäni näkisin asiasta painajaisia loppuikäni. Se tuntui liian lopulliselta, kylmältä. Se tuntui siltä, että silloin me tekisimme päätöksen hänen lopustaan. 

Kuolemaa on vaikea käsittää. Pidän itseäni jokseenkin järkevänä ja analyyttisena ihmisenä. Sellaisena, joka ajattelee, että ei ole mitään paikkaa mihin ihminen siirtyy kuollessaan, tai että hänessä olisi mitään erillään elävää sielua. Ajatukset tuonpuoleisesta ja enkeleistä voivat varmasti monelle tuoda lohtua, ja ymmärrän sen hyvin. En ajattele, että siinä on mitään väärää. Olenhan itsekin monesti ajatellut, että toivottavasti Novalla on nyt kaikki hyvin ja puhun hänelle, ikään kuin hän ymmärtäisi. Lohduttaakseni itseäni. Mutta silti ajattelen, että kuolemassa kuollaan, lakataan olemasta ja muututaan muuksi. Ei mitään sen enempää. Tämänkin takia oli hämmentävää tuntea niin voimakasta pelkoa ja irrationaalisia ajatuksia tuhkaamisesta. Kyllähän minä tiesin, mikä tilanne oli. Mutta mieleni ei vieläkään voinut käsittää tapahtunutta. Kun koko maailma muuttuu, sen ymmärtäminen ei vain tapahdu hetkessä. Sitä elää sellaisessa välitilassa, jossa on monta todellisuutta. Ne todellisuudet eivät mene yhteen, mutta eivät varsinaisesti ole toisistaan irrallisiakaan. Lapsi voi samaan aikaan olla kuollut ja elävä. Tämä tekee kaikesta kauhean raskasta.

Vastaanotolta kotiin palattuani kerroin Inkalle, että en ehkä kykene tulevaan tuhkaukseen. Oli tiistai-iltapäivä, ja seuraavana aamuna meillä oli sovittuna aika Novan hakemiselle. Tiesin, että oli epäreilua tuoda asia niin myöhään esiin, mutta en voinut muutakaan. Inka oli kuitenkin kanssani samaa mieltä. Emme olleet oikein käsitelleet asiaa. Tuntui, että olimme aika kevyesti tehneet päätöksen meidän loppuelämästämme. Millaisten ajatusten kanssa joutuisimme elämään, missä halusimme lasta muistella? Millaisia me olisimme surijoina ja lastaan muistelevina vanhempina kuukauden, vuoden, kymmenen vuoden päästä? Olisiko meille tärkeää oma intiimi paikka, vai toisiko jaettu muistolehto enemmän lohtua? Entä jos Nova saisikin joskus sisaruksen, miten hän muistelisi? Entä jos joskus joutuisimme muuttamaan kauemmas hautausmaasta? Päätöksen tekeminen tuntui jotenkin aivan kohtuuttoman suurelta. Ikään kuin olisimme joutuneet ennalta määrittelemään sen, minkälaista meidän elämä tulisi olemaan.

Mietimme vaihtoehtoja. Katselimme kuvia muiden lasten hautapaikoista ja tutkimme hautakiviä. Inka soitti hautausmaalle ja kyseli arkkuhautaamisesta. Kävimme tutustumassa mahdollisiin hautapaikkoihin, suunnittelimme hautakiven ja lähetimme tarjouspyyntöjä kiviliikkeisiin. Olisimme soittaneet patologian laitokselle ja peruneet seuraavan päivän ajan, mutta laitos oli jo kiinni. Emme olleet oikein tyytyväisiä mihinkään päätökseen. Menimme nukkumaan ja ajattelimme, että perumme tuhkaamisen aamulla. Että ehkä arkkuhautaus on vähiten kamala ja lopullinen. 

Aamulla kuitenkin heräsimme kummatkin rauhallisina. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin sittenkin edetä tuhkauksella, se oli kuitenkin alkuun tuntunut oikealta. Inka yllättäen jakoi oloni täysin. Oli ehkä vain ollut tärkeää käydä kaikki vaihtoehdot kunnolla läpi ja antaa ajatuksille tilaa. Ei sillä hautaustavalla ollut todellisuudessa niin väliä. Meidän surumme olisi kuitenkin meissä, ei kivissä tai muistomerkeissä. Ja Nova ei vaatinut meiltä mitään. Mutta meitä oli pelottanut, ja pelotti edelleen. Niitä tunteita oli ollut vaan vaikea ymmärtää. Pelotti millaista oli nähdä Nova uudelleen kolmen viikon kuluttua hänen syntymästään. Miltä se tuntuisi, kestäisimmekö sen? Näyttäisikö hän nyt erilaiselta, kuolleelta? Olisiko muistomme hänestä nyt tämän tulevan hetken näköisiä? Ja ennen kaikkea, miten kestäisimme luopua hänestä uudelleen, kun ensimmäinen kerta oli jo repinyt meidät kappaleiksi? 

Silti heräsimme päivään täynnä jonkinlaista voimaa ja tahtoa käydä se kaikki läpi hänen kanssaan. Siitä olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä. Lapsemme oli kuollut, ja meidän piti hänestä huolehtia loppuun asti siitäkin huolimatta, että se oli meille vaikeaa. Ja niin me teimme.