Lisää huonoja uutisia

Kävimme viime viikolla meille hedelmöityshoitoja tehneen lääkäri vastaanotolla, lähinnä suunnittelemassa ensi kesän hoitoja ja keskustelemassa. En osannut odottaa käynniltä mitään, vaikka jännitin. Tuntui ahdistavalta mennä lääkäriin, sillä kaikki käyntikerrat ovat puolen vuoden sisällä tuoneet mukanaan lähinnä surua ja huolta. En kuitenkaan osannut ajatella, että nytkin kävisi samoin.

Saimme huonoja uutisia. Taas kerran. Ja sellaisia, että lääkäri ei minun siinä tutkimuspöydällä itkiessä tohtinut edes kertoa koko totuutta. Se tuntui loukkaavalta. Hän konsultoi minut leikannutta kirurgia, ja he olivat todennäköisesti yhdessä keskustelleet paljon enemmän, kuin mitä itse sain kuulla. Kerta toisensa jälkeen jollain muulla on suurempi oikeus minun terveyteeni, ja minä jään siitä ulkopuolelle. Miksi edelleen käy näin? Miksi he kuvittelevat minun olevan niin rikki, että en kestä kuulla totuutta, kun sen totuuden kanssa joudun kuitenkin elämään? Seuraavana päivänä minua leikannut kirurgi soitti kertoakseen, että kohdun leikkauksen aiheuttamat ongelmat ovat sellaisia, että joudun todennäköisesti nyt toiseen operaatioon. Kun puhelu loppui, oksensin. 

Olen niin vihainen että en tule edelleenkään nähdyksi kokonaisena. Kummatkin lääkärit olivat huolissaan siitä, että jotenkin vahingossa hankkiutuisin raskaaksi vastoin käskyjä, vaikka ilmeisesti tämä ei edes oikein ole mahdollista. Kirurgin oli ilmeisesti tärkeää painottaa, että uudella leikkauksella ei olisi kiire, sillä "Sinulla ei kuitenkaan ole raskautumislupaa." Ikään kuin tämä olisi ainoa syy haluta olla kunnossa, eikä se, että mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestä tätä epäselvää ja jatkuvaa tilannetta, jossa kehoni on tutkimuskappale, ongelma, jatkuva muistutus traumasta ja surusta, tulevaisuuttamme horjuttava kappale. Miksi minä tarvitsen luvan keltään yhtään mihinkään? Mikä on minun oikeuteni vaatia hoitoa, totuutta, määrätä itse itsestäni? En tietenkään ole raskautumassa, eikä meillä ole siihen keinoja. Tässä on kyse minusta, mutta lääketieteen silmissä typistyn tapaukseksi paperilla. 

Aion kuitenkin mennä leikkaukseen yksityisessä sairaalassa, kuten aiemminkin tein. En yksinkertaisesti jaksa ja voi käydä julkisen puolen arvioinneissa, odottaa kuukausia ja kuukausia koronan pitkittämissä hoitojonoissa, käydä koko vuoden tapahtumia läpi uudelleen eri ihmisten kanssa, jotka eivät kuitenkaan kuuntele, näe tai ehdi. Voimani eivät riitä siihen, eikä siihen tunteeseen, että en omaa minkäänlaista kontrollia omaan kehooni tai sen hoitoon. 

Raivoissani elämälle sain kasaan tällaisen verkkokaupan. Tarkoituksenani on saada hieman ylimääräistä rahaa leikkausta ja hoitoja varten, sillä valitettavasti kaiken muun keskellä myös taloudelliset huolet ovat oikeita huolia. Yksityiset sairaalat ja leikkaukset ovat, noh, uskomattoman kalliita ja kaikki säästömme kuluivat jo ensimmäiseen isoon leikkaukseen. Olisi jotenkin tarve mainita, että tiedostan meidän olevan etuoikeutettuja siinä, että meillä sentään on jonkinlainen mahdollisuus hakeutua hoitoon julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle... mutta en tiedä muuttaisiko se mitään. Yritämme vain rämpiä eteenpäin parhaamme mukaan.

Puoli vuotta syntymästä

Syksy on pahimmillaan, ja pimeys ja työn tuoma stressi ja kiire tekee arjesta hankalaa. Tällä hetkellä on vaikea löytää iloa asioista. Vaikka olen päättänyt olla masentumatta, päättänyt jatkaa elämää ja päättänyt saada itseni kuntoon ihan jo senkin vuoksi, että joskus ehkä meillä vielä olisi perhe - olen voimaton itseni kanssa. Eihän näitä asioita voi kukaan päättää. Tunteet ja elämä menee miten menee.

Novan kuolemasta ja syntymästä on nyt puoli vuotta. Akuutti tilanne on jo muuttunut normaaliksi elämäksi. Ostamme alennuksesta sikspäkin hautakynttilöitä, sovitamme käynnin hautausmaalle kauppareissun yhteyteen, murehdimme kun ei ole aikaa ajatella ja hengähtää, kun pitää viedä koira ulos, pestä pyykkiä ja tehdä töitä. Surun kanssa elämisestä on alkanut tullut arkea, ja ehkä sen tajuaminen juurikin tuntuu niin pahalta. Tätäkö meidän elämä nyt on? Arkea, jota alleviivaa jatkuvasti kaipuu jonnekin, mitä ei ole. On helpompia hetkiä, mutta myös jatkuvaa huonoa oloa ja omatuntoa, hampaiden kiristelyä, itkun pidättämistä. Epätoivoa, sillä en minä tällaista elämää halunnut. Olemme jumissa tässä tilassa, jossa mennyt ja tuleva tuntuu pahalta, eikä mihinkään voi luottaa. Ympärillä pyörii arki, hyvässä ja huonossa. Kun voin pahoin, muut jo saattavat kysyä miksi. 

Koetan kuitenkin pitää tiukasti kiinni arjen rutiineista, ja toivon, että tulee päiviä kun asiat tuntuvat mukavilta, tai on helpompi olla. Syön, urheilen, vien koiraa ulos, siivoan kotia ja teen töitä. Toistan näitä asioita mekaanisesti. En sano, ettenkö koskaan kokisi mielihyvää tai iloitsisi asioista. Kyllä näitäkin hetkiä on, monestikin. Mutta lohduttomuus, yksinäisyys ja epävarmuus ovat jatkuvasti läsnä. En ole yksin, mutta sureminen on yksinäistä. En uskalla odottaa tai toivoa tulevalta oikeastaan mitään, vaikka toisaalta sitä toivoa on pakko pitää yllä. Entä jos edessä on vain lisää tuskaa ja menetystä?

Sen riskin kanssa on vain elettävä ja valitsen tehdä niin, mutta kaiken tämän sietäminen on raskasta. Minulla on terapeutti, ystäviä ja perhettä, välittävä työyhteisö ja mahdollisuus hakea apua. En ole missään vaarassa tai odota tilanteen parantuvan hetkessä. Tuntuu kuitenkin tärkeältä voida sanoa, että tällaista tämä nyt on. Puoli vuotta on lyhyt aika elää, mutta pitkä aika surra.