Synnytyskertomus

En ole koskaan lukenut yhtään synnytyskertomusta, enkä tiedä mitä niissä kuuluu olla. Tästä kirjoittaminen tuntuu muutenkin vaikealta, mutta itselleni tarpeelliselta. Tapahtuma oli hyvin sekava ja pelottava. Uskon, että se on sitä varmasti monelle ensisynnyttäjälle. En ainakaan tässä hetkessä kuitenkaan halua verrata synnytystäni muiden synnytyksiin. En sellaisiin, jossa elävä lapsi syntyy ja kivulle on syy ja jonkinlainen oikeutus. En sekaviin ja pelottaviin tilanteisiin, joissa on mukana huoli lapsen voinnista. En ole kiinnostunut siitä, mikä kipu on tavallista ja mitkä tunteet yleisiä. Lapsemme synnytys oli traumaattista minulle. Se tapahtui tilanteessa, jonka loppu tiedettiin etukäteen. Johon minua rauhoiteltiin sillä, että kivusta ei tarvitse huolehtia ja saan kaiken tarvitsemani avun. Ja silti päädyin synnyttämään järkyttävässä kivussa liian kiireisessä sairaalassa, avuttomana, tietämättä mitä minun keholleni tehdään. 

Kun olimme kolmatta päivää sairaalassa, käynnistyslääkitykseni tuplattiin. Olimme jo tottuneet sairaalassa oloon, ja jotenkin siellä olo tuntui siinä hetkessä turvalliselta. En olisi kaivannut muutosta tilanteeseen, mutta silti koin turhautumista siihen, että mitään ei tapahdu. Tuntui lähinnä siltä, että kehoni pisti vastaan kaikin tavoin. 

Sunnuntaina aamulla suuremman lääkeannoksen jälkeen supistukset kuitenkin alkoivat selkeämmin. Alkuun ne olivat hyvinkin siedettäviä ja tasaisia. Sellaisia tavallisia. Kävelimme, söimme, puhisin aina hetken ja hengähdin muutaman minuutin välissä. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Lounaan jälkeen kätilö tuli kertomaan, että lääkäri voisi hetken kuluttua ehtiä luokseni tutkimaan tilannetta. Tähän mennessä en ollut nähnyt lääkäriä kertaakaan, sillä joka kerta kun hänen oli tarkoitus tulla, olikin tielle tullut kiireellisempi tapaus tai elävien synnytys. Ymmärsimme tämän toki hyvin, mutta ei se tehnyt asiasta yhtään helpompaa. 

Makasin sängyllä kun lääkäri paukkasi huoneeseen sisään. Sanoi nimensä, ei juuri sen enempää. Ei katsonut silmiin, pahoitellut tai kysynyt vointia. Hän ryhtyi toimeen ja tutki hiljaisuudessa kohdunsuun tilanteen, minä purin hampaita yhteen kivusta. Tässä vaiheessa kohdunkaula oli sen verran auki, että kohtuun päätettiin asettaa ballonki. Ilmeisesti siis eräänlainen vesi-ilmapallomainen laite, jolla kohdunsuuta saadaan venytettyä auki. Lisäksi käynnistyslääkkeitä asetettiin sisäisesti. Sain myös lihaksia rentouttavan kipupiikin. Tilanne oli outo ja epäselvä. Muutamassa minuutissa minuun oli asenneltu kaikenlaisia laitteita ja lääkkeitä, joiden toiminnasta emme tienneet mitään. 

Lääkäri sanoi, että voisin nyt mennä vähän kävelemään ballongin kanssa portaita, tai muuten jumppailla. Että voi mennä vuorokausikin, ennen kuin ballonki on tehnyt työnsä ja nyt taas odotellaan. Mutta jos lääkkeet heikottavat, niin sitten ei kannata ehkä portaisiin saakka mennä. Lääkäri poistui. Ajattelimme, että tästähän lähdetään kävelylle.

Lääkkeet saivat elimistöni hetkessä kuitenkin niin rajusti sekaisin, että pelkäsin kuolevani. Olin vitivalkoinen ja tärisin holtittomasti. Olo oli kauhea. Heikko, kylmä, kipeä. Kivut lisääntyivät jatkuvasti. Kipuja oli niin paljon, että paikallaan makaaminen tuntui mahdottomalta ja kampesin itseni väkisin kuumaan suihkuun Inkan tukemana. Ei auttanut, menin takaisin sänkyyn. En saanut itse enää puettua itseäni, joten Inka puki minulle sairaalakaavun hädässä väärinpäin.

Sinnittelimme jonkin aikaa ja vapina ja kylmyys alkoi helpottaa. Kipu paheni, supistukset voimistuivat. Kätilö kävi ohjeistamassa ilokaasun käytön. En tiedä oliko ilokaasusta juuri mitään apua, lähinnä muistan saaneeni pahan olon. Harjoittelin kuitenkin käyttöä. Supistukset olivat erittäin kivuliaita, mutta kuitenkin sen verran selkeitä, että niiden kanssa pystyi olemaan. Aina sai pienen hengähdystauon välissä. Tätä jatkui varmaan puolisen tuntia. Huusin, hengittelin.

Jossain vaiheessa kivut kuitenkin muuttuivat toisenlaiseksi. Tuntui, kuin joku olisi repinyt minua osiin sisältä. Tätä ei tullut aalloissa, vaan kipu oli jatkuvaa. Pelkäsin, että jotain räjähtää nyt sisällä, jotain menee rikki. Pelko siitä, että nyt ei käy hyvin, oli hyvin todellinen. En tiennyt mitä kehossani tapahtuu, eikä oikein kukaan muukaan. Inka hälyytti kätilön ja lääkärin paikalle. 

Lääkäri ei sanonut mitään, paukkasi sisään ja ryhtyi tutkimaan. Ballonki oli tulossa ulos. Siitä hetkestä kun arvioitiin kohdunsuun avautumiseen mahdollisesti menevän vuorokausi, olikin mennyt ehkä tunti. Vesi-ilmapallo ja lääkkeet olivat repineet tien auki. Kukaan ei puhunut minulle tai Inkalle oikeastaan mitään. "Skalpelli vai koukku?" kätilö kysyi lääkäriltä. Emme tienneet mistä on kyse, miksi kipu on näin kamalaa, mitä minulle tehdään. Tilanne oli niin ahdistava, että sitä on vaikea kuvailla. Vaikka hoitajat olivat koko sairaalajakson ajan kohdanneet meidät ja meidän surumme sellaisella empatialla ja hoivalla, että enempää emme olisi voineet pyytää, tuntui kuin synnytys itsessään olisi irroitettu kokemuksesta erilliseksi toimenpiteeksi, jossa minä en ole ihminen ollenkaan. Olin vihainen siitä, että en tiennyt mitä tapahtuu. Ja siitä, että minulle oltiin sanottu ettei kivusta tarvitse huolehtia näin kamalassa tilanteessa tai että saan kaiken tarvitsemani. Siinä me nyt olimme epätietoisina, kivussa, odottamassa valitseeko lääkäri skalpellin vai koukun, emmekä tienneet miksi.

Lääkäri valitsi koukun ja pian tunsin suuren helpotuksen tunteen, kun lämmin vesi valui alleni. Räjähtävä paine oli poissa. Lapsivesi oli puhkaistu, kerrottiin. Lääkäri poistui. Tilanteesta ei puhuttu mitään. Kätilö vaihtoi sänkyyn puhdasta alustaa ja kertoi, että jos nyt supistukset lakkaavat niin otetaan lisää lääkettä. 

Kyselimme parhaamme mukaan synnytyksen kulusta ja kivunlievityksestä, mutta emme saaneet selkeitä vastauksia mihinkään. Olisin niin kovasti kaivannut tietoa siitä, mitä kivunlievitystä voin pyytää ja koska, minne siirrymme synnyttämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. "Voitte synnyttää täällä tai mennä synnytysosastolle. Voitte pyytää kivunlievitystä, sitten kun siltä tuntuu. Jos synnytätte täällä niin kaikki kivunlievitys ei ole ehkä mahdollista." Ehkä tällä haluttiin antaa meille autonomiaa, mutta emme me olleet missään nimessä siinä kunnossa, että olisimme voineet itse punnita minkäänlaisia vaihtoehtoja. Minä kaikkein vähiten. Olisin vaan halunnut, että joku muu ottaisi tilanteesta ohjat ja lohduttaisi meitä. Sanoisi, että kaikki hoituu ja nyt tehdään näin. Että he eivät olleet arvanneet miten rajusti käynnistys alkaisi, mutta nyt asia olisi taas hallinnassa. Että olisi ollut edes hetken sellainen olo, että minusta huolehditaan, eikä kaikki olisi vaan arvaamatonta kaaosta, jossa loppu olisi joka tapauksessa onneton.

Supistukset eivät loppuneet, vaan palasivat aiempaa voimakkaampina pian kalvojen puhkaisun jälkeen. Hetken selvisin ilokaasun ja huutamisen avulla. Taisin pyytää samalla Inkaa kertomaan minulle asioita meidän kissasta. Inka kertoi. Mietin, että varmaan pidin liikaa osastolla meteliä, kun kätilö tuli itse kysymään haluaisinko lisää kivunlievitystä. Halusin, en vain ollut osannut pyytää. Kipu paheni ja jatkoin huutamista. 

Minua alettiin valmistelemaan osaston vaihtoa varten. Selvisi, että käynnistysosastolla ei voida antaa epiduraalia, joten minun oli siirryttävä. Ympärillä pyöri useita kätilöitä ja pian minua työnnettiin sängyssä pitkin käytäviä. Tässä vaiheessa en tuntenut enää selkeitä supistuksia, vaan kipu oli jatkuvaa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, huusin koko sen ajan.

Pääsin uuteen huoneeseen, tilanne oli edelleen hektinen ja sekava. Selkäni desinfioitiin anestesialääkäriä varten. Kätilö yritti laittaa käteeni tippaa siinä onnistumatta ja juoksi edestakaisin. Olo oli lohduton, väsynyt, pelokas. Tippa saatiin vihdoin laitettua neljännen reiän jälkeen. Kätilö järjesteli kiireessä asioita ja lohdutti, "Kyllä sinä kestät, kohta helpottaa kun saadaan epiduraali annettua." 

En tiedä mistä sen tarkalleen tiesin, mutta sanoin, että lapsi syntyy nyt. Siinä hetkessä tilanne rauhottui. Kätilö lopetti juoksemisen ja tuli vierelleni. En tuntenut kipua enkä suurempaa hätää, vaikka en tiennyt miten asia tapahtuu. Kätilö neuvoi ja rohkaisi. Anestesialääkäri tuli vihdoin paikalle antamaan puudutusta, mutta kätilö hätyytteli hänet pois. Lapsen pää oli tässä vaiheessa jo näkyvissä.

Muistan hyvin, kun Inka sanoi näkevänsä lapsen päälaen. Se tuntui uskomattomalta. Meillä on lapsi, joka on todellinen ja näkyvä. Miten ihmeellistä. Kipu oli kadonnut, olin aivan rauhallinen. Kaikki olivat rauhallisia. Kahdella ponnistuksella lapsi oli syntynyt. Ja hän oli maailman ihmeellisin lapsi, vaikkei hän päästänyt yhtäkään ääntä. 

Synnytyksen käynnistyksen aloittaminen

Olimme vuorokauden kotona ennen kuin lähdimme sairaalaan. Aika meni sokissa itkien ja asioita järjestäen. En muista päivästä juurikaan mitään, mutta jotenkin saimme siivottua kodin kaikista lapsen tavaroista. Laitoimme hoitopöydän kasaan, veimme vaunut ja vaatteet varastoon. 

Vasta aamulla sairaalaan lähtiessä iski pelko ja ahdistus tulevasta synnytyksestä. Vatsa tuntui tyhjältä ja hiljaiselta. Ihan kuin lapsi olisi jo ollut kadonneena, enkä minä enää raskaana ollenkaan. Muistan, kun kodista lähtiessä tuntui, etteivät jalat suostuneet liikkumaan. Toivoin, että olisin vaan voinut jäädä kotiin. Pitää lapsen sisällä ja unohtaa kaiken. Mietin, että tarvitseeko lapsi todella synnyttää, vai voisinko vaan jatkaa elämää näin. En ollut koskaan murehtinut synnytystä tai pelännyt sitä, en ollut juurikaan edes ajatellut synnytystä. En tiennyt miten se tapahtuu, mitä minun tulee tehdä, miten se etenee. Eihän vielä ollut ollenkaan sen aika. Olin luottanut siihen, että kun aika tulee, otan asioista selvää ja selviän siitä. Tästä taas en uskonut selviäväni. 

Olin kyllä kuullut kohtukuolemasta, lukenutkin jotain. Ajattelin aina, että kauheaa siinä varmasti on lapsen menetyksen lisäksi ajatus siitä, että ihmisen sisällä on jotakin kuollutta. Miten makaaberia ja järjen vastaista synnyttää sellainen lapsi. Mutta miten väärässä olinkaan! Ei se minulle merkinnyt tuossa hetkessä mitään. Kauheintahan oli se, että sisälläni oli lapsi, jonka halusin pitää ja josta tiesin joutuvani luopumaan. Ei sillä ollut väliä, millainen hän oli. En halunnut synnyttää, koska hänen ei kuulunut vielä syntyä. 

Pääsimme kuitenkin Naistenklinikan käynnistysosastolle aamulla ja saimme oman huoneen osaston perältä. Ajattelin, että tämä on se epäonnekkaiden huone. Kaukana muista, jotta suru ja huuto ei kuuluisi elävää lasta odottaville. Meidät otettiin lämmöllä ja empatialla vastaan. Oli selvää, että kätilöillekin meidän tilanne oli erityinen. Ei täysin harvinainen, mutta ei missään nimessä yleinen. Ei sellainen tilanne, jossa yleensä synnyttämään tullaan. Asetuimme aloillemme. Tuijotimme seinää ja itkimme. 

Synnytystä alettiin käynnistämään lääkkeellisesti perjantaina 30.4. Kätilöt toivat meille ruokaa ja lohduttivat. Saimme tietoa siitä, mitä lapselle tapahtuu syntymän jälkeen ja miten siihen liittyvä byrokratia hoituu. Sosiaalityöntekijä ilmoitti puolestani Kelaan ja sairaalapastori kävi kuuntelemassa itkuamme, vaikka emme uskonnollisia olekaan. En oikeastaan muista tästä mitään. Kykyni kuunnella tai ottaa tietoa vastaan oli täysin poissa, enkä oikeastaan halunnutkaan kuulla mitään, mikä konkretisoi lapsen kuolemaa. Synnytyksestä olisin kuitenkin kipeästi kaivannut tietoa, mutta sitä ei osattu selkeästi meille antaa. Muuten kätilöt olivat huomaavaisia ja kiireettömiä meidän kanssamme. Lääkäriä emme nähneet ensimmäiseen kahteen vuorokauteen kertaakaan.

Söin kolmen tunnin välein lääkkeitä, muuten vain odotimme supistusten alkamista. Inka kävi ruokkimassa kotona kissaa ja hakemassa meille lisää vaatteita. Söimme perunamuusia lattialla ja vappumunkit sairaasängyssä. Kävelimme sairaalan patsaspuistossa ja koetimme vastailla huolestuneiden perheenjäsenten viesteihin. Meillä oli toisistamme suunnaton tuki ja välillä oli helpompia hetkiä. Välillä sain niin pahoja paniikkikohtauksia, että Inka joutui hälyttämään kätilön paikalle. Tärisin paljon. On hirveää joutua tekemään jotain niin vastoin omaa tahtoaan. Kehoni ei selvästi halunnut sitä yhtään sen enempää, kuin mielenikään. 

Yhdessä hetkessä huusin ja hyperventiloin puoliksi Inkan ja puoliksi kätilön sylissä, että en voi synnyttää tätä lasta. Sain rauhoittavia, olo helpottui. Kätilö viesti, että eivät he minua voi mihinkään pakottaa. Tarkoittaen, että sektiokin on mahdollinen, vaikka ei suositeltava. En missään nimessä halunnut sektiota, en vain halunnut synnyttää. Sain säälivän katseen kun kysyin, että voisiko lapsi vain jäädä sisääni. Kävelimme lisää puistossa ja jatkoimme odottamista.