Kuolemasta

Minulle on ollut tärkeää lähes alusta asti puhua kuolemasta. Tämän ääneen sanominen oli vaikeaa itselleni ainoastaan silloin, kun soitin Inkalle päivystyksestä ja kerroin tapahtuneesta. Sen jälkeen olen kokenut, että kuolema sanana kuvaa tapahtunutta juurikin oikein. Se on kylmän tavallista ja kivuliasta. Siihen ei sisälly lohtua tai pehmentävää kulmaa. Ei mitään mystistä tai kaunista, vaan se sattuu ja tuntuu pahalta. En osaa puhua menehtymisestä tai nukkumisesta, enkä oikeastaan haluakaan. Ei lapsemme nuku tai ole mennyt pois, hän on kuollut.

Oli yllättävän vaikeaa tehdä päätös siitä, että mitä lapselle tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen. Olimme käyneet Honkanummen hautausmaalla katsomassa lasten muistolehtoa, sekä hautapaikkoja. Muistolehto tuntui meistä heti lohdulliselta. Ajatus siitä, että Nova olisi siellä muiden pienten lasten kanssa, tuntui oikealta. Ajattelimme, että emme me halua häntä jättää yksin hautapaikkaan vanhusten keskelle, vaan muistolehdossa hän saisi olla koko ajan erilaisten lapsiaan surevien perheiden ympäröimänä. 

Olimme jo oikeastaan päättäneet, että lasten muistolehto olisi meille hyvä. Hakisimme Novan patologian laitokselta ja veisimme hautausmaan krematorioon. Hänet tuhkattaisiin, ja laskettaisiin muiden lasten kanssa maahan. Hän saisi muistolaatan seinälle. Kun tämä päivä alkoi kuitenkin lähestyä, tajusin mistä on kyse. Veisimme oman lapsemme krematorioon. Miten kukaan vanhempi voisi viedä lapsensa poltettavaksi? 

Kuvittelin päässäni tilanteita, joissa luovuttaisin lapsen liekkejä leimuavaan uuniin. Itkin holtittomasti psykologin vastaanotolla, että jos veisimme sittenkin lapsen vain kotiin. Että en voisi antaa häntä poltettavaksi. Pelkäsin, että näin tehdessäni näkisin asiasta painajaisia loppuikäni. Se tuntui liian lopulliselta, kylmältä. Se tuntui siltä, että silloin me tekisimme päätöksen hänen lopustaan. 

Kuolemaa on vaikea käsittää. Pidän itseäni jokseenkin järkevänä ja analyyttisena ihmisenä. Sellaisena, joka ajattelee, että ei ole mitään paikkaa mihin ihminen siirtyy kuollessaan, tai että hänessä olisi mitään erillään elävää sielua. Ajatukset tuonpuoleisesta ja enkeleistä voivat varmasti monelle tuoda lohtua, ja ymmärrän sen hyvin. En ajattele, että siinä on mitään väärää. Olenhan itsekin monesti ajatellut, että toivottavasti Novalla on nyt kaikki hyvin ja puhun hänelle, ikään kuin hän ymmärtäisi. Lohduttaakseni itseäni. Mutta silti ajattelen, että kuolemassa kuollaan, lakataan olemasta ja muututaan muuksi. Ei mitään sen enempää. Tämänkin takia oli hämmentävää tuntea niin voimakasta pelkoa ja irrationaalisia ajatuksia tuhkaamisesta. Kyllähän minä tiesin, mikä tilanne oli. Mutta mieleni ei vieläkään voinut käsittää tapahtunutta. Kun koko maailma muuttuu, sen ymmärtäminen ei vain tapahdu hetkessä. Sitä elää sellaisessa välitilassa, jossa on monta todellisuutta. Ne todellisuudet eivät mene yhteen, mutta eivät varsinaisesti ole toisistaan irrallisiakaan. Lapsi voi samaan aikaan olla kuollut ja elävä. Tämä tekee kaikesta kauhean raskasta.

Vastaanotolta kotiin palattuani kerroin Inkalle, että en ehkä kykene tulevaan tuhkaukseen. Oli tiistai-iltapäivä, ja seuraavana aamuna meillä oli sovittuna aika Novan hakemiselle. Tiesin, että oli epäreilua tuoda asia niin myöhään esiin, mutta en voinut muutakaan. Inka oli kuitenkin kanssani samaa mieltä. Emme olleet oikein käsitelleet asiaa. Tuntui, että olimme aika kevyesti tehneet päätöksen meidän loppuelämästämme. Millaisten ajatusten kanssa joutuisimme elämään, missä halusimme lasta muistella? Millaisia me olisimme surijoina ja lastaan muistelevina vanhempina kuukauden, vuoden, kymmenen vuoden päästä? Olisiko meille tärkeää oma intiimi paikka, vai toisiko jaettu muistolehto enemmän lohtua? Entä jos Nova saisikin joskus sisaruksen, miten hän muistelisi? Entä jos joskus joutuisimme muuttamaan kauemmas hautausmaasta? Päätöksen tekeminen tuntui jotenkin aivan kohtuuttoman suurelta. Ikään kuin olisimme joutuneet ennalta määrittelemään sen, minkälaista meidän elämä tulisi olemaan.

Mietimme vaihtoehtoja. Katselimme kuvia muiden lasten hautapaikoista ja tutkimme hautakiviä. Inka soitti hautausmaalle ja kyseli arkkuhautaamisesta. Kävimme tutustumassa mahdollisiin hautapaikkoihin, suunnittelimme hautakiven ja lähetimme tarjouspyyntöjä kiviliikkeisiin. Olisimme soittaneet patologian laitokselle ja peruneet seuraavan päivän ajan, mutta laitos oli jo kiinni. Emme olleet oikein tyytyväisiä mihinkään päätökseen. Menimme nukkumaan ja ajattelimme, että perumme tuhkaamisen aamulla. Että ehkä arkkuhautaus on vähiten kamala ja lopullinen. 

Aamulla kuitenkin heräsimme kummatkin rauhallisina. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin sittenkin edetä tuhkauksella, se oli kuitenkin alkuun tuntunut oikealta. Inka yllättäen jakoi oloni täysin. Oli ehkä vain ollut tärkeää käydä kaikki vaihtoehdot kunnolla läpi ja antaa ajatuksille tilaa. Ei sillä hautaustavalla ollut todellisuudessa niin väliä. Meidän surumme olisi kuitenkin meissä, ei kivissä tai muistomerkeissä. Ja Nova ei vaatinut meiltä mitään. Mutta meitä oli pelottanut, ja pelotti edelleen. Niitä tunteita oli ollut vaan vaikea ymmärtää. Pelotti millaista oli nähdä Nova uudelleen kolmen viikon kuluttua hänen syntymästään. Miltä se tuntuisi, kestäisimmekö sen? Näyttäisikö hän nyt erilaiselta, kuolleelta? Olisiko muistomme hänestä nyt tämän tulevan hetken näköisiä? Ja ennen kaikkea, miten kestäisimme luopua hänestä uudelleen, kun ensimmäinen kerta oli jo repinyt meidät kappaleiksi? 

Silti heräsimme päivään täynnä jonkinlaista voimaa ja tahtoa käydä se kaikki läpi hänen kanssaan. Siitä olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä. Lapsemme oli kuollut, ja meidän piti hänestä huolehtia loppuun asti siitäkin huolimatta, että se oli meille vaikeaa. Ja niin me teimme.

Ensimmäiset viikot kotona

Palasimme sairaalasta kotiin synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä. Kissaamme vahtineet ystävät olivat käyneet kaupassa ja hankkineet meille kaapin täyteen ruokaa. Tämä helpotti kotiin paluuta hirveän paljon. En osaa sanoa mitä kaikkea tarkalleen kävimme ensimmäisinä päivinä ja viikkoina läpi, aika meni sumussa. Kävelimme paljon ja itkimme minkä jaksoimme. Jossain vaiheessa itkeminen alkoi tuntua fyysisesti liian raskaalta ja jopa kivuliaalta. Kävely helpotti ahdistusta. Muistan, että nopeasti oli tarve kertoa kaikille tapahtuneesta. Ajatuksena tuntui pahalta, että joku jossain luulisi, että meillä olisi kaikki hyvin. Halusin myös kertoa Novasta. Olin ylpeä hänestä, kuten varmaan kuka tahansa tuore vanhempi on lapsestaan. 

Toisin kuin olin aiemmin ajatellut, päivien kuluminen ei tuntunutkaan lohdulliselta. Päinvastoin, ajan kuluminen tuntui oikeastaan aivan kamalalta. Ikään kuin joka päivä olisin joutunut kauemmaksi lapsesta. Halusin takaisin sairaalaan, hänet syliini. Halusin nukkua sairaalasängyssä ja pukeutua sairaalan vaatteisiin, olla raskaana tai synnyttämässä. Jotenkin tuntea yhteyttä lapseen. Pelkäsin sitä, että unohtaisin hänen tuoksunsa tai sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olo oli niin tyhjä, synkkä ja lohduton, että olisin tehnyt mitä tahansa palatakseni edes sekunniksi niihin hetkiin hänen kanssaan. Halusin vain olla siellä, missä lapsikin oli. Minulta oli viety jotain, jonka jollain selittämättömällä tavalla vain kuului olla kanssani. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta siinä synnytyksen jälkeisessä tilassa. Katsoin hänen kuviaan taukoamatta ja öisin näin pelkkiä painajaisia. 

Inka koki tärkeäksi hoitaa käytännön asioita, joihin itse en olisi pystynyt. Kun me palasimme sairaalasta, meidän tehtäväksemme jäi huolehtia siitä, mitä Novalle kävisi ruumiinavauksen jälkeen. Minne hän menisi, miten, koska. Emme halunneet hautaustoimistoa hoitamaan meidän lapsemme asioita, joten tilanne oli jokseenkin monimutkainen. Inka tutki vaihtoehtoja, soitteli hautausmaalle, patologian laitokselle ja krematorioon. Olimme aiemmin vasta pari viikkoa ennen puhuneet siitä, miten Inka ottaisi tulevaisuudessa itselleen lapsen päiväkotipaikan hoitamisen ja siihen liittyvät järjestelyt. Tuntui, että mieli ei oikein ymmärtänyt vielä, että mitä tässä oikein todellisuudessa järjesteltiin. Kunhan hoidettiin lapsen asioita, niinkuin vanhemmat hoitavat.

Kaikesta huolimatta pidimme koko ajan tärkeänä sitä, että muistaisimme syödä, nukkua ja käydä ulkona. Sellaiset arkiset rutiinit toivat jonkinlaista rakennetta päivään, ja niiden tekeminen olikin ainoa asia mihin pystyin. Puhuimme Novasta Inkan kanssa taukoamatta ja olimme surussa yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että rinnalla oli ihminen, joka oli kokenut sen mitä minäkin ja tiesi miltä se tuntui. Jollain tapaa hän kannatteli minua ensimmäiset viikot, ja minä toivottavasti myös häntä. 

Perhe ja ystävät olivat myös suurena tukena, mutta avun vastaanottaminen alussa ei tuntunut meille mahdolliselta. Oli meille tärkeää surra ja pärjätä pääosin kahdestaan. Tuntui, että olimme astuneet johonkin sellaiseen maailmaan, mistä ei ollut paluuta, ja jonne muut eivät voineet nähdä. Olin silti koko ajan kiitollinen siitä tiedosta, että meillä oli tukea tarjolla. Perhe, ystävät ja tutut olivat tehneet selväksi sen, että he surivat kanssamme ja olivat halukkaita auttamaan missä tahansa. Ajatus oli lohdullinen, vaikka samaan aikaan surullinen. Eihän kukaan meitä voisi auttaa. 

Sain keskusteluapua melko nopeasti omalta vanhalta psykoterapeutiltani, joka otti minut vastaan äitienpäivänä. Se tuntui helpottavalta. Tiesin, että hän tuntee minut ja välittää kyllä, mutta samalla hän kestäisi kuulla sen, mitä halusin sanoa. Apua järjestyi myös työterveyden ja vertaistuen piiristä melko nopeasti. Käpy ry:n kautta pikkuhiljaa tutustuimme myös uuteen elämäämme osana lapsensa menettäneitä perheitä. Tuntui tärkeältä tietää, että oli muitakin. Että me emme olleetkaan ainoita. 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hyvin raskaita ja sumuisia. On vaikeaa erottaa selkeitä päiviä tai tapahtumia tältä ajalta. Olin myös fyysisesti aivan uupunut. En tiedä selvisimmekö, mutta jotenkin me kuitenkin elimme kaikki nuo päivät läpi. Välillä ehkä jopa nauroimme jollekin asialle. Koko elämä oli muuttunut, mutta siinä oli asioita, jotka eivät olleet muuttuneet. Kuten se, että jäätelö oli hyvää. Joskus tuli nälkä ja piti syödä. Kissa oli yhtä hellyydenkipeä ja säälimätön kuten ennenkin. Samaan aikaan elämän jatkuminen ja tavallisuus tuntui sanoinkuvaamattoman kamalalta, samalla hieman lohdulliselta. 

Nova Lotta Odessa

Nova Lotta Odessa syntyi 2.5.202, klo 16:39, noin tunti lapsivesikalvojen puhkaisun jälkeen. Meille oli hyvin selkeää se, että haluamme hänet tavata. Olihan hän meidän lapsi, enkä tiedä miten omaa lasta voisikaan pelätä. Ja hän oli maailman ihanin lapsi. Kun Nova syntyi, Inka katkaisi napanuoran ja minä sain hänet heti syliini. Se oli valehtelematta elämäni kaunein ja tärkein heti. 

Hän oli täydellinen. Tuntui kuin hän olisi voinut minä hetkenä tahansa ottaa henkäyksen tai mutristaa suutaan. Hänellä oli pehmeät posket, pieni nenä, ryppyiset sormet. Me itkimme, pitelimme, pussailimme hänen otsaansa. Emmekä me siinä hetkessä syntymän jälkeen itkeneet menetystä, vaan hänen saamistaan. Olimme ylpeitä ja rakkaudensekaisia äitejä ihailemassa ensimmäistä lastaan. 

Pitelimme ja ihmettelimme lasta usean tunnin ajan. Lauloimme hänelle, katselimme miten hänen kasvoilleen muodostui erilaisia ilmeitä siitäkin huolimatta, että hän ei ollut elossa. Koetimme painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan kynsistä korvalehtiin ja hengittää sisään hänen tuoksuaan. Mietimme, miten onnekkaita ovatkaan ne vanhemmat, jotka saavat viedä lapsensa kotiin. Että meillä on vain muutama tunti sitä rakkauden täyttämää oloa, jota jotkut saavat kokea joka päivä. Mutta jotenkin tuo hetki oli niin arvokas, että emme käyttäneet sitä suruun ja katkeruuteen, vaan lapsen rakastamiseen. 

Vuorotellen pitelimme häntä ja kerroimme hänelle asioita. Otimme hirveästi kuvia. Saimme myös painaa hänen jalan- ja kädenjälkensä paperiin, ja liimata pienen hiustupon muistoksi. Illalla laskimme hänet kapalossa laatikkoon, jonne hän sai mukaansa lahjaksi saamansa pupun ja siirryimme tyhjin sylin takaisin käynnistysosastolle. Itkimme tilanteen lohduttomuutta, ja rakkautta häntä ja toisiamme kohtaan.

Seuraavana aamuna hänet vielä tuotiin huoneeseemme vaunuissa. Ihan sellaisissa oikeissa lastenvaunuissa. Halusimme viettää hänen kanssaan jokaisen mahdollisen hetken, eikä sekään ollut tarpeeksi. Niin hieno hän oli. Saimme vielä viimeiset kerrat häntä pidellä ja paijata, omassa rauhassa, siinä omassa huoneessamme. Kerroimme miten rakastamme, miten häntä kaipaamme, ja miten onnekkaita me olimmekaan, että hänet saimme edes nuo hetket tuntea.