Töihin paluu

Palasin töihin elokuun alussa, vaikka äitiyslomaa olisikin vielä ollut jäljellä. Tuntui kuitenkin siltä, että työ auttaa jaksamiseen, sillä päivät kuluvat nopeammin. Töitä teen lähinnä kotona, enkä tee ihan täysiä viikkoja. Koetan huolehtia, että arkeen jää tilaa myös surulle ja toipumiselle. Pidän kuitenkin työstäni, ja työyhteisöltä saamani tuki on ollut merkittävää. Olen ollut töissä avoin tapahtuneesta heti alusta lähtien. Ei ole helppoa tai mukavaa olla se, jolle on käynyt jotain kamalaa, mutta avoimuus on tuntunut pakolliselta. Haluan, että muut tietävät edes pienen osan siitä, mitä käyn läpi. Suojellakseni itseäni ja tehdäkseni tilaa sille, että en voi hyvin, enkä aina jaksa. Haluan olla avoin, koska tällainenkin musertava suru on osa ihmisyyttä ja elämää, enkä halua esittää muuta. Ei työminäni ole eri ihminen kuin se, joka menetti lapsensa. 

Olen ollut onnekas siinä, että työpaikallani tälle on ollut tilaa. Olen lähtenyt itkien pois kesken lounaan, ja hajonnut muiden nähden, ottanut vapaapäiviä ja hetkiä surrakseni. Olen nieleskellyt kyyneliä useampaan kertaan ja purrut hammasta selvitäkseni. Olen saanut myös pitkiä halauksia, lohduttavia sanoja ja rauhallista läsnäoloa silloin, kun suru ei ole pysynyt piilossa. Ja toisissa hetkissä olen samojen ihmisten lähellä kokenut olevani tarvittu ja hyödyllinen. Se on tuntunut tärkeältä.

Joskus pelkään, että muut unohtavat minun käyvän tätä kaikkea läpi. Monissa tilanteissa saatan heistä vaikuttaa täysin tavalliselta, eivätkä he tiedä sitä, että edellisenä iltana itkin useita tunteja putkeen. Eihän heidän tarvitsekaan tietää, mutta en halua ihmisten luulevan, että olen unohtanut tai selvinnyt. Edelleen kun se suru iskee, tuntuu kuin olisin sairaalassa odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Edelleen olo on monesti yhtä epätoivoinen, pelokas ja lohduton. Edelleen muistan, miltä Nova tuoksui ja miltä tuntui häntä pidellä. 

En enää huku näihin tunteisiin ihan joka päivä, ja kiireinen arki pitää ajatuksia muualla. Tuntuu, että olen siirtynyt surussa jonkinlaiseen toiseen vaiheeseen, jossa se on sovitettava yhteen jatkuvan elämän ja arjen kanssa. Se on pelottavaa ja raskasta, mutta tarpeellista. Se on keino koettaa jatkaa elämää menetyksen kanssa. Ja kaikesta huolimatta Nova on mielessäni koko ajan. 

Kommentit

  1. Kauniisti kirjoitettu. Tunnistan tämän vaihtelun - että välillä täytyy saada olla rikki, mutta välillä on ihanaa, kun tarvitaan. Ilahduttavaa, että sinäkin olet jaksanut palata töihin.

    Mukavaa myös, että jatkat kirjoittamista. Pohdin jo, että mitenköhän siellä sujuu, kun oli taukoa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti