Puoli vuotta syntymästä

Syksy on pahimmillaan, ja pimeys ja työn tuoma stressi ja kiire tekee arjesta hankalaa. Tällä hetkellä on vaikea löytää iloa asioista. Vaikka olen päättänyt olla masentumatta, päättänyt jatkaa elämää ja päättänyt saada itseni kuntoon ihan jo senkin vuoksi, että joskus ehkä meillä vielä olisi perhe - olen voimaton itseni kanssa. Eihän näitä asioita voi kukaan päättää. Tunteet ja elämä menee miten menee.

Novan kuolemasta ja syntymästä on nyt puoli vuotta. Akuutti tilanne on jo muuttunut normaaliksi elämäksi. Ostamme alennuksesta sikspäkin hautakynttilöitä, sovitamme käynnin hautausmaalle kauppareissun yhteyteen, murehdimme kun ei ole aikaa ajatella ja hengähtää, kun pitää viedä koira ulos, pestä pyykkiä ja tehdä töitä. Surun kanssa elämisestä on alkanut tullut arkea, ja ehkä sen tajuaminen juurikin tuntuu niin pahalta. Tätäkö meidän elämä nyt on? Arkea, jota alleviivaa jatkuvasti kaipuu jonnekin, mitä ei ole. On helpompia hetkiä, mutta myös jatkuvaa huonoa oloa ja omatuntoa, hampaiden kiristelyä, itkun pidättämistä. Epätoivoa, sillä en minä tällaista elämää halunnut. Olemme jumissa tässä tilassa, jossa mennyt ja tuleva tuntuu pahalta, eikä mihinkään voi luottaa. Ympärillä pyörii arki, hyvässä ja huonossa. Kun voin pahoin, muut jo saattavat kysyä miksi

Koetan kuitenkin pitää tiukasti kiinni arjen rutiineista, ja toivon, että tulee päiviä kun asiat tuntuvat mukavilta, tai on helpompi olla. Syön, urheilen, vien koiraa ulos, siivoan kotia ja teen töitä. Toistan näitä asioita mekaanisesti. En sano, ettenkö koskaan kokisi mielihyvää tai iloitsisi asioista. Kyllä näitäkin hetkiä on, monestikin. Mutta lohduttomuus, yksinäisyys ja epävarmuus ovat jatkuvasti läsnä. En ole yksin, mutta sureminen on yksinäistä. En uskalla odottaa tai toivoa tulevalta oikeastaan mitään, vaikka toisaalta sitä toivoa on pakko pitää yllä. Entä jos edessä on vain lisää tuskaa ja menetystä?

Sen riskin kanssa on vain elettävä ja valitsen tehdä niin, mutta kaiken tämän sietäminen on raskasta. Minulla on terapeutti, ystäviä ja perhettä, välittävä työyhteisö ja mahdollisuus hakea apua. En ole missään vaarassa tai odota tilanteen parantuvan hetkessä. Tuntuu kuitenkin tärkeältä voida sanoa, että tällaista tämä nyt on. Puoli vuotta on lyhyt aika elää, mutta pitkä aika surra. 

Kommentit