Surusta ja vihasta

Yritän totutella elämään surevana ihmisenä. En ole aiemmin elämässä joutunut kohtaamaan mitään näin mullistavaa menetystä, epäreiluutta ja tuskaa. En oikein ehkä edes tiennyt, millaista on olla sureva. En tiennyt, että yhtäkkiä maailma voi jakautua kahdenlaisiin ihmisiin. Niihin, jotka eivät ole vielä menettäneet, ja niihin, jotka elävät täällä pimeämmällä puolella. 

Menetys voi varmasti olla monenlaista. En ajattele, että on kyse vain lapsen tai läheisen ihmisen poismenosta. Vaan siitä, että on menettänyt jotain sellaista, jonka vuoksi on joutunut rakentamaan kaiken uudestaan. Elämän, identiteetin, voimavarat, tulevaisuuden ja menneen. Kun viedään sellainen perustavanlaatuinen luotto elämää kohtaan, se muuttaa kaiken. En koe, että minua voi ymmärtää ihminen, joka ei ole sitä kokenut. Kirjoitan, jotta ymmärtäminen olisi helpompaa. Mutta huomaan, että kaipaan sellaisten ihmisten lähelle, jotka tietävät millaista tällä puolella on olla ja elää. Muiden sanat eivät tuo lohtua, sillä en kuulu heihin.

Luulen, että on selviytymisen kannalta tärkeää myös antaa vihan ja katkeruuden olla pinnalla silloin kuin ne ovat. Ja olen vihannut montaa asiaa viime viikkojen aikana. Olen vihannut jokaista lääkäriä, jokaista raskaana olevaa, jokaista onnellista. Jokaista heteroparia, ja jokaista paria jolla on kaksi toimivaa kohtua käytössään. Olen vihannut omaa kehoani. Hymyileviä perheitä. Lohduttavia ihmisiä ja niitä, jotka eivät osaa lohduttaa. Todennäköisesti myös juuri sinua, ja sitä, että joudun kohtaamaan maailman joka päivä uudestaan. Ajattelen, että minulla on oikeus nyt vihata, enkä pyydä sitä anteeksi. Oikeastihan olen vain pohjattoman surullinen. 

Sitä tietenkin toivoisi, että kun käy jotain kamalaa, niin se riittäisi. Että sitten on sen hyvän vuoro seuraavaksi. Mutta eihän se niin mene. Ei ole mitään kosmista tasapainoa tai karmaa. Paskaa tulee kun tulee. Joillekin ei ikinä, joillekin aivan liikaa. Sitä epäreiluutta on vaikea hyväksyä. Jos olisi jokin tasapaino, ehkä en olisi ensin sairastanut pitkään masennusta, saanut parannuttuani kuollutta lasta ja sen jälkeen kuullut, että kohdussani on kasvain. Hyvälaatuinen, mutta raskauden aikana niin isoksi kasvanut, että se on pakko poistaa. Hetkittäin Novan kuoltua meitä kannatteli pieni toive siitä, että palaisimme nopeasti lahjasoluhoitoihin, ja ehkä saisimme toisen lapsen. Nyt valmistaudun kuitenkin leikkaukseen, josta kohdun on toivuttava vuosi, mikäli kaikki menee hyvin. Pian olen ikäänkuin käynyt läpi kaksi synnytystä; tavanomaisen ja sektion. Kummastakin joudun toipumaan ilman lasta. 

On niin kova tarve löytää asioille jonkinlainen syy tai oikeutus. Kyllä nyt tämän pitää mennä hyvin, kun aiemmin ei mennyt. Ei minkään pidä mitään. Se on vaikeaa meille, mutta myös tietysti läheisille. Olen tietoisesti koittanut vältellä minkään latteuksien sanomista, kuten "Kyllä tämä tästä varmaan.." tai "Kyllä me pärjäämme", koska en ollenkaan tiedä, että tämä tästä, ja emmehän me oikeastaan pärjää. Elellään, kun ei muutakaan voida. Vihataan, rakastetaan ja otetaan lyönnit vastaan.

Kommentit