Viimeinen näkeminen

Olen halunnut kirjoittaa tästä jo pidemmän aikaa, mutta huomaan vältteleväni aihetta. Se tuntuu liian raskaalta, toisaalta taas ehkä pelkään. Vaikka itselleni sanonkin, että minkäänlainen sureminen ei ole oikein tai väärin, eikä ole mitään tiettyä seremoniaa tai protokollaa, jolla kuoleman kohtaaminen olisi tehtävä - huomaan, että pelkään jonkun ajattelevan, että meidän tapamme oli vähemmän rakastava tai liian arkinen. Meillä ei ollut valkoisia kankaita ja puukoristeista arkkua. Ei arvokkaasti puettua vainajaa kukka-asetelmien keskellä. Ei mustaa autoa tummilla laseilla, ei läheisiä ympärillä. Meillä oli valkoinen pahvinen laatikko ja siinä lapsi, joka oli jo liian hauras puettavaksi. Ja rakkautta sitäkin enemmän.

Kun aikuinen ihminen kuolee, hautausjärjestelyt seuraavat yleensä jonkinlaista tuttua kaavaa hautaustavasta riippumatta. Pienen lapsen kohdalla tilanne on hieman eri. Pieni lapsi ei kokonsakaan puolesta vaadi erityistä kuljetusta tai tietynlaista arkkua, joten hautaamiseen ei yksinkertaisesti ole sillä tavoin standardoituja käytäntöjä tai toimintatapoja. On toki mahdollista ottaa väliin hautaustoimisto. Me kuitenkin päätimme alusta asti, että tekisimme kaiken sen itse, mitä voisimme. Oli niin vähän asioita, joita pystyimme Novan vuoksi tekemään, että jokainen asia tuntui tärkeältä. 

Kolme viikkoa Novan syntymän jälkeen, olimme sopineet hakevamme hänet ruumiinavauksesta patologian laitokselta ja vievämme hänet krematoriolle. Emme tienneet mistä oli täysin kyse. Ajattelimme ehkä, että tapahtumaan liittyisi edes pientä jonkinlaista arvokkuutta. Että menisimme ehkä johonkin hiljaiseen tilaan, jossa joku luovuttaisi meille lapsen ja sanoisi muutaman lohdullisen sanan. Oli arkipäivä, lounasaika. Kävelimme vahtimestarin perässä yliopiston täyden ruokalan läpi osastolle, jossa meille tuotiin valkoinen pahvilaatikko käteen. Allekirjoitimme paperin, ja meitä varoiteltiin lapsen ulkonäöstä. Ei oikeastaan muuta. Me itkimme ja halasimme laatikkoa. Inka vaati päästä ulos jotain toista reittiä. Oli kauhea ajatus, että joutuisimme kantamaan lapsen täyden ruokalan läpi autoon. Pääsimme lastauslaiturin kautta pihalle. 

Lapsi sylissä kävelimme katua pitkin autolle, silmät sumeina kyynelistä. Itkin niin kuuluvasti, ettei tilanne varmaan jäänyt ohikulkijoilta huomaamatta. Minä istuin epäuskoisena laatikon kanssa etupenkillä kun Inka yritti ajaa autoa. Tunnistimme Novan tuoksun heti pahvien läpi. 

Itse matka hautausmaalle oli meille hyvin tärkeä ja kaunis. Minä silittelin laatikkoa, Inka kertoi lapselle asioita kaupungista. Se oli meidän ainoa retki perheenä. Olisimme voineet ajaa niin vaikka koko päivän.

Hautausmaan parkkipaikalla siirryimme kaikki kolme takapenkille. Olimme ottaneet mukaan Novalle eläinkuvioisen peiton ja pienen myssyn. Halusimme, että hän saa sellaisia asioita mukaansa, mitä muutkin pienet lapset saavat. Söpöjä eläimiä, värikkäitä vaatteita, sekä valkovuokkoja kotipihaltamme. Olimme myös kirjoittaneet kumpikin hänelle kirjeen, sekä tuoneet vauvakirjasta hänelle ne sivut, jotka olimme jo ehtineet odotusaikana täyttää. Ne olivat kuitenkin hänelle, ei meille. 

En voi sanoa, etteikö hänen näkemisensä olisi etukäteen pelottanut. Se pelotti ihan kauhean paljon. Keho muuttuu paljon kuoleman jälkeen ja välissä oli kulunut yli kolme viikkoa. Lisäksi lapselle oli tehty hyvin perusteellinen ruumiinavaus. Me olimme olleet erossa hänestä jo pitkään. Edellisestä kohtaamisesta oli jäänyt vain kauniita ja rakkaudentäyteisiä muistoja, joten pelkäsin jollain tapaa unohtavani ne ja korvaavan nuo hetket uusilla. Ei niin kuitenkaan käynyt. Näkeminen oli erilaista. Olihan lapsi ollut kuollut jo ennenkin, mutta nyt hän oli kuollut. Se oli hämmentävää, hurjaa, mutta ei oikeastaan yhtään pelottavaa.

Kun aiemmin sairaalassa oli tuntunut siltä, että hän olisi minä hetkenä tahansa voinut avata silmänsä tai hengittää, sitä oloa ei enää siinä hetkessä ollut. En halua kaunistella asiaa. Ei hän näyttänyt samalta kuin ennen. Eikä siinä ei ole mitään pahaa, että kuollut näyttää kuolleelta. Se on hyvin luonnollista samaan aikaan kuin tuntui luonnottomalta, että siinä me istuimme Inkan kanssa kaksin automme takapenkillä kuolleen lapsen kanssa ja silitimme hänen viileitä poskiaan. Siinä hän oli, mutta samaan aikaan ei ollut. 

Ajattelin, että uudelleen luopuminen olisi tuntunut mahdottomalta, mutta tuossa hetkessä oli selvää, että hän oli ollut poissa jo hetken aikaa. Se teki asiaa enemmän todeksi. Olo tuntui ennemminkin kaiken surun keskellä myös huojentuneelta. Oli selvää, ettei häntä voisi pelastaa. Ei ollut mitään, mitä olisimme voineet tehdä, ei pienintäkään toivoa, että hänen sydämensä alkaisikin lyödä. Tuntui oikealta, että hän sai vihdoin mennä. Juttelimme hänelle hetken, hyvästelimme. Silitimme ja peittelimme hänen pieneksi kapaloidun kehonsa peitolla. Sitten kannoimme hänet krematoriolle. 

Ajattelen, että olimme hirveän rohkeita ja vahvoja silloin, kun en olisi halunnut tai jaksanut olla yhtään mitään. Olen ylpeä meistä. Tuon päivän jälkeen sain jonkinlaista rauhaa, sillä ensimmäistä kertaa näin unta, jossa hän ei enää ollut elossa.