Synnytyksen käynnistyksen aloittaminen

Olimme vuorokauden kotona ennen kuin lähdimme sairaalaan. Aika meni sokissa itkien ja asioita järjestäen. En muista päivästä juurikaan mitään, mutta jotenkin saimme siivottua kodin kaikista lapsen tavaroista. Laitoimme hoitopöydän kasaan, veimme vaunut ja vaatteet varastoon. 

Vasta aamulla sairaalaan lähtiessä iski pelko ja ahdistus tulevasta synnytyksestä. Vatsa tuntui tyhjältä ja hiljaiselta. Ihan kuin lapsi olisi jo ollut kadonneena, enkä minä enää raskaana ollenkaan. Muistan, kun kodista lähtiessä tuntui, etteivät jalat suostuneet liikkumaan. Toivoin, että olisin vaan voinut jäädä kotiin. Pitää lapsen sisällä ja unohtaa kaiken. Mietin, että tarvitseeko lapsi todella synnyttää, vai voisinko vaan jatkaa elämää näin. En ollut koskaan murehtinut synnytystä tai pelännyt sitä, en ollut juurikaan edes ajatellut synnytystä. En tiennyt miten se tapahtuu, mitä minun tulee tehdä, miten se etenee. Eihän vielä ollut ollenkaan sen aika. Olin luottanut siihen, että kun aika tulee, otan asioista selvää ja selviän siitä. Tästä taas en uskonut selviäväni. 

Olin kyllä kuullut kohtukuolemasta, lukenutkin jotain. Ajattelin aina, että kauheaa siinä varmasti on lapsen menetyksen lisäksi ajatus siitä, että ihmisen sisällä on jotakin kuollutta. Miten makaaberia ja järjen vastaista synnyttää sellainen lapsi. Mutta miten väärässä olinkaan! Ei se minulle merkinnyt tuossa hetkessä mitään. Kauheintahan oli se, että sisälläni oli lapsi, jonka halusin pitää ja josta tiesin joutuvani luopumaan. Ei sillä ollut väliä, millainen hän oli. En halunnut synnyttää, koska hänen ei kuulunut vielä syntyä. 

Pääsimme kuitenkin Naistenklinikan käynnistysosastolle aamulla ja saimme oman huoneen osaston perältä. Ajattelin, että tämä on se epäonnekkaiden huone. Kaukana muista, jotta suru ja huuto ei kuuluisi elävää lasta odottaville. Meidät otettiin lämmöllä ja empatialla vastaan. Oli selvää, että kätilöillekin meidän tilanne oli erityinen. Ei täysin harvinainen, mutta ei missään nimessä yleinen. Ei sellainen tilanne, jossa yleensä synnyttämään tullaan. Asetuimme aloillemme. Tuijotimme seinää ja itkimme. 

Synnytystä alettiin käynnistämään lääkkeellisesti perjantaina 30.4. Kätilöt toivat meille ruokaa ja lohduttivat. Saimme tietoa siitä, mitä lapselle tapahtuu syntymän jälkeen ja miten siihen liittyvä byrokratia hoituu. Sosiaalityöntekijä ilmoitti puolestani Kelaan ja sairaalapastori kävi kuuntelemassa itkuamme, vaikka emme uskonnollisia olekaan. En oikeastaan muista tästä mitään. Kykyni kuunnella tai ottaa tietoa vastaan oli täysin poissa, enkä oikeastaan halunnutkaan kuulla mitään, mikä konkretisoi lapsen kuolemaa. Synnytyksestä olisin kuitenkin kipeästi kaivannut tietoa, mutta sitä ei osattu selkeästi meille antaa. Muuten kätilöt olivat huomaavaisia ja kiireettömiä meidän kanssamme. Lääkäriä emme nähneet ensimmäiseen kahteen vuorokauteen kertaakaan.

Söin kolmen tunnin välein lääkkeitä, muuten vain odotimme supistusten alkamista. Inka kävi ruokkimassa kotona kissaa ja hakemassa meille lisää vaatteita. Söimme perunamuusia lattialla ja vappumunkit sairaasängyssä. Kävelimme sairaalan patsaspuistossa ja koetimme vastailla huolestuneiden perheenjäsenten viesteihin. Meillä oli toisistamme suunnaton tuki ja välillä oli helpompia hetkiä. Välillä sain niin pahoja paniikkikohtauksia, että Inka joutui hälyttämään kätilön paikalle. Tärisin paljon. On hirveää joutua tekemään jotain niin vastoin omaa tahtoaan. Kehoni ei selvästi halunnut sitä yhtään sen enempää, kuin mielenikään. 

Yhdessä hetkessä huusin ja hyperventiloin puoliksi Inkan ja puoliksi kätilön sylissä, että en voi synnyttää tätä lasta. Sain rauhoittavia, olo helpottui. Kätilö viesti, että eivät he minua voi mihinkään pakottaa. Tarkoittaen, että sektiokin on mahdollinen, vaikka ei suositeltava. En missään nimessä halunnut sektiota, en vain halunnut synnyttää. Sain säälivän katseen kun kysyin, että voisiko lapsi vain jäädä sisääni. Kävelimme lisää puistossa ja jatkoimme odottamista. 

Kommentit

  1. Löysin bloginne! Mukavaa, kun kirjoitat(te?). Olen lukenut nyt kronologisesti tähän saakka. Ajatukset kuulostavat kovin samanhenkiseltä kuin meilläkin. Tämä luopumisen vaikeus on minullakin toistunut joka etapilla. Arkustakin oli vaikeaa luopua, samoin uurnasta. Varmaan olisi ollut saman kaltaisia ajatuksia synnytyksessäkin, mutta meillä menetys meni hätäsektion kautta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti