Ensimmäiset viikot kotona

Palasimme sairaalasta kotiin synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä. Kissaamme vahtineet ystävät olivat käyneet kaupassa ja hankkineet meille kaapin täyteen ruokaa. Tämä helpotti kotiin paluuta hirveän paljon. En osaa sanoa mitä kaikkea tarkalleen kävimme ensimmäisinä päivinä ja viikkoina läpi, aika meni sumussa. Kävelimme paljon ja itkimme minkä jaksoimme. Jossain vaiheessa itkeminen alkoi tuntua fyysisesti liian raskaalta ja jopa kivuliaalta. Kävely helpotti ahdistusta. Muistan, että nopeasti oli tarve kertoa kaikille tapahtuneesta. Ajatuksena tuntui pahalta, että joku jossain luulisi, että meillä olisi kaikki hyvin. Halusin myös kertoa Novasta. Olin ylpeä hänestä, kuten varmaan kuka tahansa tuore vanhempi on lapsestaan. 

Toisin kuin olin aiemmin ajatellut, päivien kuluminen ei tuntunutkaan lohdulliselta. Päinvastoin, ajan kuluminen tuntui oikeastaan aivan kamalalta. Ikään kuin joka päivä olisin joutunut kauemmaksi lapsesta. Halusin takaisin sairaalaan, hänet syliini. Halusin nukkua sairaalasängyssä ja pukeutua sairaalan vaatteisiin, olla raskaana tai synnyttämässä. Jotenkin tuntea yhteyttä lapseen. Pelkäsin sitä, että unohtaisin hänen tuoksunsa tai sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olo oli niin tyhjä, synkkä ja lohduton, että olisin tehnyt mitä tahansa palatakseni edes sekunniksi niihin hetkiin hänen kanssaan. Halusin vain olla siellä, missä lapsikin oli. Minulta oli viety jotain, jonka jollain selittämättömällä tavalla vain kuului olla kanssani. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta siinä synnytyksen jälkeisessä tilassa. Katsoin hänen kuviaan taukoamatta ja öisin näin pelkkiä painajaisia. 

Inka koki tärkeäksi hoitaa käytännön asioita, joihin itse en olisi pystynyt. Kun me palasimme sairaalasta, meidän tehtäväksemme jäi huolehtia siitä, mitä Novalle kävisi ruumiinavauksen jälkeen. Minne hän menisi, miten, koska. Emme halunneet hautaustoimistoa hoitamaan meidän lapsemme asioita, joten tilanne oli jokseenkin monimutkainen. Inka tutki vaihtoehtoja, soitteli hautausmaalle, patologian laitokselle ja krematorioon. Olimme aiemmin vasta pari viikkoa ennen puhuneet siitä, miten Inka ottaisi tulevaisuudessa itselleen lapsen päiväkotipaikan hoitamisen ja siihen liittyvät järjestelyt. Tuntui, että mieli ei oikein ymmärtänyt vielä, että mitä tässä oikein todellisuudessa järjesteltiin. Kunhan hoidettiin lapsen asioita, niinkuin vanhemmat hoitavat.

Kaikesta huolimatta pidimme koko ajan tärkeänä sitä, että muistaisimme syödä, nukkua ja käydä ulkona. Sellaiset arkiset rutiinit toivat jonkinlaista rakennetta päivään, ja niiden tekeminen olikin ainoa asia mihin pystyin. Puhuimme Novasta Inkan kanssa taukoamatta ja olimme surussa yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että rinnalla oli ihminen, joka oli kokenut sen mitä minäkin ja tiesi miltä se tuntui. Jollain tapaa hän kannatteli minua ensimmäiset viikot, ja minä toivottavasti myös häntä. 

Perhe ja ystävät olivat myös suurena tukena, mutta avun vastaanottaminen alussa ei tuntunut meille mahdolliselta. Oli meille tärkeää surra ja pärjätä pääosin kahdestaan. Tuntui, että olimme astuneet johonkin sellaiseen maailmaan, mistä ei ollut paluuta, ja jonne muut eivät voineet nähdä. Olin silti koko ajan kiitollinen siitä tiedosta, että meillä oli tukea tarjolla. Perhe, ystävät ja tutut olivat tehneet selväksi sen, että he surivat kanssamme ja olivat halukkaita auttamaan missä tahansa. Ajatus oli lohdullinen, vaikka samaan aikaan surullinen. Eihän kukaan meitä voisi auttaa. 

Sain keskusteluapua melko nopeasti omalta vanhalta psykoterapeutiltani, joka otti minut vastaan äitienpäivänä. Se tuntui helpottavalta. Tiesin, että hän tuntee minut ja välittää kyllä, mutta samalla hän kestäisi kuulla sen, mitä halusin sanoa. Apua järjestyi myös työterveyden ja vertaistuen piiristä melko nopeasti. Käpy ry:n kautta pikkuhiljaa tutustuimme myös uuteen elämäämme osana lapsensa menettäneitä perheitä. Tuntui tärkeältä tietää, että oli muitakin. Että me emme olleetkaan ainoita. 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hyvin raskaita ja sumuisia. On vaikeaa erottaa selkeitä päiviä tai tapahtumia tältä ajalta. Olin myös fyysisesti aivan uupunut. En tiedä selvisimmekö, mutta jotenkin me kuitenkin elimme kaikki nuo päivät läpi. Välillä ehkä jopa nauroimme jollekin asialle. Koko elämä oli muuttunut, mutta siinä oli asioita, jotka eivät olleet muuttuneet. Kuten se, että jäätelö oli hyvää. Joskus tuli nälkä ja piti syödä. Kissa oli yhtä hellyydenkipeä ja säälimätön kuten ennenkin. Samaan aikaan elämän jatkuminen ja tavallisuus tuntui sanoinkuvaamattoman kamalalta, samalla hieman lohdulliselta.