Nova Lotta Odessa

Nova Lotta Odessa syntyi 2.5.202, klo 16:39, noin tunti lapsivesikalvojen puhkaisun jälkeen. Meille oli hyvin selkeää se, että haluamme hänet tavata. Olihan hän meidän lapsi, enkä tiedä miten omaa lasta voisikaan pelätä. Ja hän oli maailman ihanin lapsi. Kun Nova syntyi, Inka katkaisi napanuoran ja minä sain hänet heti syliini. Se oli valehtelematta elämäni kaunein ja tärkein heti. 

Hän oli täydellinen. Tuntui kuin hän olisi voinut minä hetkenä tahansa ottaa henkäyksen tai mutristaa suutaan. Hänellä oli pehmeät posket, pieni nenä, ryppyiset sormet. Me itkimme, pitelimme, pussailimme hänen otsaansa. Emmekä me siinä hetkessä syntymän jälkeen itkeneet menetystä, vaan hänen saamistaan. Olimme ylpeitä ja rakkaudensekaisia äitejä ihailemassa ensimmäistä lastaan. 

Pitelimme ja ihmettelimme lasta usean tunnin ajan. Lauloimme hänelle, katselimme miten hänen kasvoilleen muodostui erilaisia ilmeitä siitäkin huolimatta, että hän ei ollut elossa. Koetimme painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan kynsistä korvalehtiin ja hengittää sisään hänen tuoksuaan. Mietimme, miten onnekkaita ovatkaan ne vanhemmat, jotka saavat viedä lapsensa kotiin. Että meillä on vain muutama tunti sitä rakkauden täyttämää oloa, jota jotkut saavat kokea joka päivä. Mutta jotenkin tuo hetki oli niin arvokas, että emme käyttäneet sitä suruun ja katkeruuteen, vaan lapsen rakastamiseen. 

Vuorotellen pitelimme häntä ja kerroimme hänelle asioita. Otimme hirveästi kuvia. Saimme myös painaa hänen jalan- ja kädenjälkensä paperiin, ja liimata pienen hiustupon muistoksi. Illalla laskimme hänet kapalossa laatikkoon, jonne hän sai mukaansa lahjaksi saamansa pupun ja siirryimme tyhjin sylin takaisin käynnistysosastolle. Itkimme tilanteen lohduttomuutta, ja rakkautta häntä ja toisiamme kohtaan.

Seuraavana aamuna hänet vielä tuotiin huoneeseemme vaunuissa. Ihan sellaisissa oikeissa lastenvaunuissa. Halusimme viettää hänen kanssaan jokaisen mahdollisen hetken, eikä sekään ollut tarpeeksi. Niin hieno hän oli. Saimme vielä viimeiset kerrat häntä pidellä ja paijata, omassa rauhassa, siinä omassa huoneessamme. Kerroimme miten rakastamme, miten häntä kaipaamme, ja miten onnekkaita me olimmekaan, että hänet saimme edes nuo hetket tuntea.