Lopun alku

Keskiviikkona 28.4. aamu alkoi melko tavalliseen tapaan. Söimme kaurapuuroa keittiössä ja Inka kyseli vauvan kuulumisia. Yleensä aina aamulla kävimme läpi yön tapahtumat. Miten lapsi oli potkinut ja pitänyt hereillä, miten minun oli vaikeaa saada unta tai hyvää asentoa. Muistan sanoneeni, että lapsi ei ollut yöllä kovin vilkas, tai sitten olen nukkunut pyörimisen ohi. Edellisenä iltana hän kuitenkin oli vielä ollut touhukas, joten emme ajatelleet asiasta mitään. Aamiaisen aikanakin tunsin liikkeitä. 

Lähdin pitkästä aikaa toimistolle. Koronan vuoksi ja muutenkin etätöissä viihtyvänä olin oikeastaan koko raskauden ajan ollut kotona. Minua kuitenkin erikseen pyydettiin nyt toimistolle palaveriin, joten menin. Varsinainen syy toimistolle menoon selvisi vasta aamuisen palaverin jälkeen, kun työpaikan keittiö ja ruokailutila olikin täynnä ilmapalloja ja herkkuja. Hämilläni seisoin ihmettelemässä, että kenellä on juhlat, kunnes selvisi että juhlat olivat minulle ja lapselle. Aikaiset babyshowerit. En ole juhlivaa ihmistyyppiä, saatika sellaista tyyppiä, joka viihtyy keskipisteenä. Mutta tämä oli ihanaa. Oli ihanaa tuntea ja nähdä, että lapsi kosketti ihmisiä ympärillämme ja hänestä välitettiin jo paljon. Hän sai myös ensimmäiset lahjansa: pyyhkeen, sukat ja pupun. Tuon pupun hän sitten saikin vierelleen vain muutama päivää myöhemmin. 

Työpäivä venyi pitkäksi ja kotona oli onnellinen olo. Inka kyseli lapsen kuulumisia. Sanoin, että olin ollut koko päivän niin kiireinen, etten ollut ehtinyt rekisteröidä lapsen potkuja. Että varmasti niitä on ollut, mutta kaikessa humussa ovat jääneet huomaamatta. Että olipa kivaa kun oli pitkästä aikaa sellainen päivä kun tuntui, että olin osa jotakin normaalia, enkä vain raskaana. Mutta kun illalla emme tunteneet potkuja, huoli alkoi nousta. 

Illalla vielä itse jotenkin pystyin järkeilemään, että lapsi nyt lepää kun on koko päivä oltu menossa. Että joka paikassa sanotaan, ettei näillä viikoilla vielä tehdä liikelaskentaa ja lapsi pääsee asentoihin, missä liikkeet eivät tunnu. Että on todella epätodennäköistä, että tämä tarkottaisi mitään, kun lapsi oli kahdesti ultrattu muutaman viikon sisään ja kaikki oli kunnossa. Me olimme ensikertalaisia, liian huolissaan olevia äitejä. Näin itse uskoin. Yritimme nukkua. Oma käsi oli kuitenkin koko ajan vatsalla toivoen, että lapsi ilmoittaisi olostaan ja me saisimme huokaista helpotuksesta. Näin ei koskaan käynyt.

Päivystyksessä

Aamuyöstä huoli oli jo kestämätön, ja soitimme Naistenklinikan päivystykseen. "Varmasti siellä on kaikki kunnossa. Heräilkää nyt rauhassa ja laittakaa aamupalaa itsellenne. Jos senkään jälkeen ei tule liikkeitä, niin voitte te päivystykseen tulla niin saadaan teidän huoli pienemmäksi." Oli neuvo. Tätä kommenttia jotenkin osasin odottaa. Ei meillä ole mitään hätää, tämä on normaalia, ajattelin. Huolta oli liian vaikea myöntää edes itselle. Jotenkin vatsassa tuntui tyhjältä, mutta sen ajatteleminen pelotti. Inka itki. Pakkasin työkoneen ja ajattelin meneväni töihin sairaalasta. Söimme aamiaista. Odotimme hetken. Lähdimme päivystykseen. 

Koronarajoitusten vuoksi jouduin menemään päivystykseen yksin ja Inka jäi parkkipaikalle autoon odottamaan. Pääsin kätilön luo nopeasti. Kätilö tyynnytteli minua "Tällä nyt lähinnä hoidetaan teidän vanhempien huolia, kaikki on varmaan ihan hyvin." ja alkoi asetella laitetta sydänkäyrän tutkimiseksi. Sykettä ei saatu. "Tämä on tosi yleistä, ei hätää. Koetetaan kuunnella vaan niitä ääniä seuraavaksi." 

Tässä vaiheessa huolestuin kunnolla, koska muutama viikko aiemmin olimme käyneet supistusten takia päivystyksessä ja silloin käyrä saatiin haettua hetkessä. Lapsella oli aina ollut hyvä ja tasainen syke, joka oli kuulunut jo hyvin aikaisessa vaiheessa. 

Kätilö lähti hakemaan doppleria, minä jäin sängylle makaamaan hädissäni. Tuijotin seinällä digitaalisen kellon punaisia numeroita. Ajattelin, että pian käy joko niin, että elämäni muuttuu ja muistan tuon dramaattisen kellotaulun lukeman lopun ikääni, tai vaihtoehtoisesti en ajattele sitä enää koskaan. Kätilö etsi sykettä, minuutti vaihtui. Luku 06:30 jäi mieleeni pysyvästi. Silloin tiesin, että kaikki ei ole hyvin. 

Kätilö kuitenkin vielä hieman tyynnytteli tässä vaiheessa. "Kutsun lääkärin, niin katsotaan tilannetta ultralla." Tässä välissä sain Inkalle laitettua viestin, että sykettä ei löydy ja pelottaa ihan hirveästi. Aloin olemaan hysteerinen, enkä muista tästä eteenpäin asioita ihan kauhean hyvin. Itkin ja tärisin odottaessani lääkäriä. Hoitaja osoitti nenäliinapakettia, muttei oikein sanonut mitään. Tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Lääkäri saapui, kyseli jotain hyvin tavanomaisia kysymyksiä. Halusin huutaa hänelle, että me ei voida tuhlata yhtään aikaa, meidän lapsi on kuollut. Mutta sen sijaan vaan itkin. Lääkäri ultrasi viimein kohdun. 

"Valitettavasti täällä ei ole enää sykettä."

Vaikka tiesin jo tämän, asian kuuleminen oli hirveää. Menin paniikkiin. Tilanne ei tuntunut todelliselta. Ei silti uneltakaan, en olisi keksinyt tällaista painajaista. Huusin, itkin, huusin lisää. Vihasin sitä epäempaattista lääkäriä, joka ei osoittanut mitään tunnetta meidän lapsen vuoksi. Joka ei osannut sanoa mitään syytä, eikä pelastaa meidän lasta. Soitin Inkalle tutkimustuolista ja Inka huusi ja itki. En halua koskaan enää kertoa kenellekään, että heidän lapsensa on kuollut. Vaikka kyllähän Inkakin sen jo oli tiennyt. Hänen annettiin tässä vaiheessa tulla vihdoin sisään sairaalaan autosta, jossa hän oli yksin odottanut ja ottanut uutisen vastaan. Yhdessä me sitten huudettiin ja itkettiin lisää sillä aikaa kun lääkäri tutki meidän lasta. 

Ilmeisesti lapsi oli menehtynyt jo noin vuorokausi ennen. Täysin terve, kasvava ja hieno lapsi. Mitään syytä ei tässä vaiheessa voitu esittää. Kuulemma "joskus näin vain käy ilman selkeää syytä". Hän oli todennäköisesti ollut kuolleena samaan aikaan, kun häntä juhlittiin työpaikallani. Enkä minä ollut tiennyt vielä mitään. En ollut saanut mitään oiretta, en kipuja, en edes pahaa tunnetta. Hän oli kuollut, ja minä olin tuntenut vain iloa ja ylpeyttä. 

Saimme päättää jäämmekö heti sairaalaan vai tulemmeko seuraavana aamuna takaisin. Emme halunneet jäädä. Sain kohdunkaulaa pehmittävän lääkkeen tulevaa synnytystä varten, annoin verinäytteitä. Meille tuotiin muutama moniste aiheesta Kohtukuolema. Sitten meidät lähetettiin kotiin odottamaan.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, kun koko elämä romahtaa niin pahasti, että sitä on mahdotonta uskoa todeksi. Miten epätodellista on ottaa vastaan tieto lapsen kuolemasta. Tai miten pahalta se tuntuu, että koko muu maailma jatkaa olemistaan siinäkin hetkessä. Miten vihaiseksi se tekee, että lääkäri voi jatkaa päiväänsä. Tai kun silti pitäisi kuunnella, että mitä nyt, vaikka mieli ei ymmärrä enää yhtään sanaa. 

Jotenkin me pääsimme kotiin, surua huutaen. Siihen kotiin, jossa lapselle oli valmiina oma huone, vaatteet ja vaunut. Ja edellisenä päivänä saatu pupu.