Lisää huonoja uutisia

Kävimme viime viikolla meille hedelmöityshoitoja tehneen lääkäri vastaanotolla, lähinnä suunnittelemassa ensi kesän hoitoja ja keskustelemassa. En osannut odottaa käynniltä mitään, vaikka jännitin. Tuntui ahdistavalta mennä lääkäriin, sillä kaikki käyntikerrat ovat puolen vuoden sisällä tuoneet mukanaan lähinnä surua ja huolta. En kuitenkaan osannut ajatella, että nytkin kävisi samoin.

Saimme huonoja uutisia. Taas kerran. Ja sellaisia, että lääkäri ei minun siinä tutkimuspöydällä itkiessä tohtinut edes kertoa koko totuutta. Se tuntui loukkaavalta. Hän konsultoi minut leikannutta kirurgia, ja he olivat todennäköisesti yhdessä keskustelleet paljon enemmän, kuin mitä itse sain kuulla. Kerta toisensa jälkeen jollain muulla on suurempi oikeus minun terveyteeni, ja minä jään siitä ulkopuolelle. Miksi edelleen käy näin? Miksi he kuvittelevat minun olevan niin rikki, että en kestä kuulla totuutta, kun sen totuuden kanssa joudun kuitenkin elämään? Seuraavana päivänä minua leikannut kirurgi soitti kertoakseen, että kohdun leikkauksen aiheuttamat ongelmat ovat sellaisia, että joudun todennäköisesti nyt toiseen operaatioon. Kun puhelu loppui, oksensin. 

Olen niin vihainen että en tule edelleenkään nähdyksi kokonaisena. Kummatkin lääkärit olivat huolissaan siitä, että jotenkin vahingossa hankkiutuisin raskaaksi vastoin käskyjä, vaikka ilmeisesti tämä ei edes oikein ole mahdollista. Kirurgin oli ilmeisesti tärkeää painottaa, että uudella leikkauksella ei olisi kiire, sillä "Sinulla ei kuitenkaan ole raskautumislupaa." Ikään kuin tämä olisi ainoa syy haluta olla kunnossa, eikä se, että mielenterveyteni ei yksinkertaisesti kestä tätä epäselvää ja jatkuvaa tilannetta, jossa kehoni on tutkimuskappale, ongelma, jatkuva muistutus traumasta ja surusta, tulevaisuuttamme horjuttava kappale. Miksi minä tarvitsen luvan keltään yhtään mihinkään? Mikä on minun oikeuteni vaatia hoitoa, totuutta, määrätä itse itsestäni? En tietenkään ole raskautumassa, eikä meillä ole siihen keinoja. Tässä on kyse minusta, mutta lääketieteen silmissä typistyn tapaukseksi paperilla. 

Aion kuitenkin mennä leikkaukseen yksityisessä sairaalassa, kuten aiemminkin tein. En yksinkertaisesti jaksa ja voi käydä julkisen puolen arvioinneissa, odottaa kuukausia ja kuukausia koronan pitkittämissä hoitojonoissa, käydä koko vuoden tapahtumia läpi uudelleen eri ihmisten kanssa, jotka eivät kuitenkaan kuuntele, näe tai ehdi. Voimani eivät riitä siihen, eikä siihen tunteeseen, että en omaa minkäänlaista kontrollia omaan kehooni tai sen hoitoon. 

Raivoissani elämälle sain kasaan tällaisen verkkokaupan. Tarkoituksenani on saada hieman ylimääräistä rahaa leikkausta ja hoitoja varten, sillä valitettavasti kaiken muun keskellä myös taloudelliset huolet ovat oikeita huolia. Yksityiset sairaalat ja leikkaukset ovat, noh, uskomattoman kalliita ja kaikki säästömme kuluivat jo ensimmäiseen isoon leikkaukseen. Olisi jotenkin tarve mainita, että tiedostan meidän olevan etuoikeutettuja siinä, että meillä sentään on jonkinlainen mahdollisuus hakeutua hoitoon julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle... mutta en tiedä muuttaisiko se mitään. Yritämme vain rämpiä eteenpäin parhaamme mukaan.

Puoli vuotta syntymästä

Syksy on pahimmillaan, ja pimeys ja työn tuoma stressi ja kiire tekee arjesta hankalaa. Tällä hetkellä on vaikea löytää iloa asioista. Vaikka olen päättänyt olla masentumatta, päättänyt jatkaa elämää ja päättänyt saada itseni kuntoon ihan jo senkin vuoksi, että joskus ehkä meillä vielä olisi perhe - olen voimaton itseni kanssa. Eihän näitä asioita voi kukaan päättää. Tunteet ja elämä menee miten menee.

Novan kuolemasta ja syntymästä on nyt puoli vuotta. Akuutti tilanne on jo muuttunut normaaliksi elämäksi. Ostamme alennuksesta sikspäkin hautakynttilöitä, sovitamme käynnin hautausmaalle kauppareissun yhteyteen, murehdimme kun ei ole aikaa ajatella ja hengähtää, kun pitää viedä koira ulos, pestä pyykkiä ja tehdä töitä. Surun kanssa elämisestä on alkanut tullut arkea, ja ehkä sen tajuaminen juurikin tuntuu niin pahalta. Tätäkö meidän elämä nyt on? Arkea, jota alleviivaa jatkuvasti kaipuu jonnekin, mitä ei ole. On helpompia hetkiä, mutta myös jatkuvaa huonoa oloa ja omatuntoa, hampaiden kiristelyä, itkun pidättämistä. Epätoivoa, sillä en minä tällaista elämää halunnut. Olemme jumissa tässä tilassa, jossa mennyt ja tuleva tuntuu pahalta, eikä mihinkään voi luottaa. Ympärillä pyörii arki, hyvässä ja huonossa. Kun voin pahoin, muut jo saattavat kysyä miksi. 

Koetan kuitenkin pitää tiukasti kiinni arjen rutiineista, ja toivon, että tulee päiviä kun asiat tuntuvat mukavilta, tai on helpompi olla. Syön, urheilen, vien koiraa ulos, siivoan kotia ja teen töitä. Toistan näitä asioita mekaanisesti. En sano, ettenkö koskaan kokisi mielihyvää tai iloitsisi asioista. Kyllä näitäkin hetkiä on, monestikin. Mutta lohduttomuus, yksinäisyys ja epävarmuus ovat jatkuvasti läsnä. En ole yksin, mutta sureminen on yksinäistä. En uskalla odottaa tai toivoa tulevalta oikeastaan mitään, vaikka toisaalta sitä toivoa on pakko pitää yllä. Entä jos edessä on vain lisää tuskaa ja menetystä?

Sen riskin kanssa on vain elettävä ja valitsen tehdä niin, mutta kaiken tämän sietäminen on raskasta. Minulla on terapeutti, ystäviä ja perhettä, välittävä työyhteisö ja mahdollisuus hakea apua. En ole missään vaarassa tai odota tilanteen parantuvan hetkessä. Tuntuu kuitenkin tärkeältä voida sanoa, että tällaista tämä nyt on. Puoli vuotta on lyhyt aika elää, mutta pitkä aika surra. 

Tuutti

Syksy on ollut niin kiireinen, että en ole ehtinyt ottaa aikaa kirjoittamiselle. Ja ehkä olen vältellytkin sitä hieman. On helpompi pysyä liikkeessä, kuin pysähtyä. Vaikka ei se ehkä oikeasti niin mene. Olen tehnyt töitä ja koettanut rakentaa arkea.

Meille tuli koiranpentu Tuutti reilu kuukausi sitten. Tuutti on pitänyt meidät hyvin kiireisenä, koska on sisimmissään hirviö ja tuholainen. Tuutti on pentu. Joskus kiroan päätöstämme ottaa koira hetkeen, kun kaikki on jo valmiiksi vaikeaa. Päivät ennen Tuuttia tuntuivat kuitenkin pohjattoman tyhjiltä ja synkiltä. Lohduttomuus ja suru oli koko ajan läsnä. Koiraa olimme ajatelleet vasta tulevaisuuteen, mutta päätimme, että sen aika olikin nyt. Pennun kanssa ei ole jatkuvasti aikaa ajatella tyhjyyttä ja menetystä. Se pitää meidät liikkeessä ja tuo elämään uutta sisältöä. Pentuelämä on hirveää, mutta vähemmän hirveää, kuin elämä ilman sen tuomaa muutosta.

En tiedä mitä ihmiset ajattelevat pentuhankinnastamme, enkä oikeastaan välitä. Olen kuitenkin miettinyt, vaikuttaako se sekavien ihmisten päähänpistolta tai jonkun korvaajalta? Ehkä. Se on varmaan molempia, mutta myös muuta. Tuutti ylläpitää meille toivoa siitä, että joskus olisimme erilainen perhe. Se tuo elämään ajatuksia tulevaisuudesta. Se vastaa meidän hoivavietteihimme ja tuo päiviin iloa. Se tekee meidän olemassaolosta tarpeellista ja tärkeää. Ei ole mielestäni oleellista, miksi me tarvitsimme koiran. Se on meille keino yrittää selviytyä.

Välillä koen syyllisyyttä siitä, ettemme ole ehtineet käymään yhtä paljon Novan haudalla, enkä ole ottanut tarpeeksi aikaa surulle. Koko ajan hän on kuitenkin mielessä. En vieläkään pysty täysin hyväksymään ajatusta siitä, että hän ei koskaan tule takaisin. Että emme koskaan saa tutustua häneen. Mitä hän ajattelisi koirasta? Minkä nimen hän olisi antanut Tuutille? Miltä hän olisi näyttänyt valkoisen koiran turkkia halatessa? Kaikki mitä meidän elämässämme on ja tulee olemaan, on ilman meidän esikoistamme. Se tuntuu pahalta, ihan koko ajan. Joskus vain huonekaluja tuhoava eläin vie huomiota hetkeksi muualle ja jollain ihmeellisellä tavalla se auttaa jaksamaan aina seuraavaan päivään. 

Töihin paluu

Palasin töihin elokuun alussa, vaikka äitiyslomaa olisikin vielä ollut jäljellä. Tuntui kuitenkin siltä, että työ auttaa jaksamiseen, sillä päivät kuluvat nopeammin. Töitä teen lähinnä kotona, enkä tee ihan täysiä viikkoja. Koetan huolehtia, että arkeen jää tilaa myös surulle ja toipumiselle. Pidän kuitenkin työstäni, ja työyhteisöltä saamani tuki on ollut merkittävää. Olen ollut töissä avoin tapahtuneesta heti alusta lähtien. Ei ole helppoa tai mukavaa olla se, jolle on käynyt jotain kamalaa, mutta avoimuus on tuntunut pakolliselta. Haluan, että muut tietävät edes pienen osan siitä, mitä käyn läpi. Suojellakseni itseäni ja tehdäkseni tilaa sille, että en voi hyvin, enkä aina jaksa. Haluan olla avoin, koska tällainenkin musertava suru on osa ihmisyyttä ja elämää, enkä halua esittää muuta. Ei työminäni ole eri ihminen kuin se, joka menetti lapsensa. 

Olen ollut onnekas siinä, että työpaikallani tälle on ollut tilaa. Olen lähtenyt itkien pois kesken lounaan, ja hajonnut muiden nähden, ottanut vapaapäiviä ja hetkiä surrakseni. Olen nieleskellyt kyyneliä useampaan kertaan ja purrut hammasta selvitäkseni. Olen saanut myös pitkiä halauksia, lohduttavia sanoja ja rauhallista läsnäoloa silloin, kun suru ei ole pysynyt piilossa. Ja toisissa hetkissä olen samojen ihmisten lähellä kokenut olevani tarvittu ja hyödyllinen. Se on tuntunut tärkeältä.

Joskus pelkään, että muut unohtavat minun käyvän tätä kaikkea läpi. Monissa tilanteissa saatan heistä vaikuttaa täysin tavalliselta, eivätkä he tiedä sitä, että edellisenä iltana itkin useita tunteja putkeen. Eihän heidän tarvitsekaan tietää, mutta en halua ihmisten luulevan, että olen unohtanut tai selvinnyt. Edelleen kun se suru iskee, tuntuu kuin olisin sairaalassa odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Edelleen olo on monesti yhtä epätoivoinen, pelokas ja lohduton. Edelleen muistan, miltä Nova tuoksui ja miltä tuntui häntä pidellä. 

En enää huku näihin tunteisiin ihan joka päivä, ja kiireinen arki pitää ajatuksia muualla. Tuntuu, että olen siirtynyt surussa jonkinlaiseen toiseen vaiheeseen, jossa se on sovitettava yhteen jatkuvan elämän ja arjen kanssa. Se on pelottavaa ja raskasta, mutta tarpeellista. Se on keino koettaa jatkaa elämää menetyksen kanssa. Ja kaikesta huolimatta Nova on mielessäni koko ajan. 

Heinäkuu

Kuukausi on tähän asti ollut raskas. Olen hiljalleen palautunut leikkauksesta ja pääsen jo kävelemään, vaikka pitkiä aikoja en jaksakaan vielä olla ylhäällä. Olen joutunut hyväksymään sen, että kuntoutus tulee viemään aikaa, ja elämä nyt vaan on tällaista sinnittelyä. Tässä kuussa oli Novan laskettu aika ja sen tiedostaminen tuntuu jatkuvalta piinalta. Olen itkenyt paljon ja välillä tuntuu, kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Niin tuoreelta ja kipeältä lapsen menettäminen tuntuu. Halvaannuttavalta. Edelleen kaikki tuntuu välillä hyvin epätodelliselta. Joka aamu joudun hyväksymään sen, että tätä asiaa emme voi korjata. 

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin on ollut kevyempää. Joskus asiaan saa etäisyyttä, ja on helpompi olla. Kaupungista poistuminen helpotti muutamaksi päiväksi oloa. Hengähdystauko teki hyvää, mutta sitten suru palasikin korkojen kera takaisin. Se on hämmentävää, miten se voi hyökätä milloin tahansa, ilmoittamatta aina itsestään etukäteen. Tänään on ollut sellainen päivä. Suru iskee, eikä sen intensiteetti varsinaisesti lievene ajan kuluessa. Ei ainakaan toistaiseksi. Se ei ole ehkä ihan koko ajan pinnalla niinkuin alussa, mutta aina kun se tulee, se tulee yhtä voimakkaana.

Suremisen taakka ei ole pelkästään suru lapsesta. Kun suren, suren lasta, oman kehoni traumoja, synnytystä, menetettyä vanhemmuutta ja sitä kaikkea, mitä meidän lapsemme ei saanut oppia tai kokea. Sitä, että meidän perhe ei koskaan tule olemaan kokonainen. Suren sitä, että tämä vaikuttaa minuun ihmisenä, jokaiseen ihmissuhteeseeni, työhöni, parisuhteeseeni. Suren pelkoa lapsettomuudesta ja sitä, että en voi luottaa tulevaan. Suren sitä, millaiseksi tämä suru minut kutistaa.

Alan myös ymmärtämään, että selviäminen ei ole selviämistä ensimmäisistä viikoista tai kuukausista, vaan koko elämästä. Jossain vaiheessa on siirryttävä tästä suremisen kuplasta elämään ja arkeen, ja löydettävä tapoja selvitä siitä. Kaipaan arkeen, sillä en jaksa enää ainoastaan surra. Samaan aikaan se pelottaa hirveästi. Enhän minä edes tiedä mitä arki nykyään on. Ei se ole samaa kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Mutta tarvitsen elämältä muistutusta siitä, että minussa on muutakin kuin tämä trauma ja menetys. Että olen ihan taitava työssäni, hyvä ystävä ja hauska puoliso. 

Kaipaan ystäviä, perhettä ja yhteisöjä joihin kuulun. Jokaisen uuden ihmisen kohtaaminen on kuitenkin vaikeaa ja kuormittavaa. Uusilla ihmisillä tarkoitan vanhoja tuttuja ja ystäviä, joita en ole vielä menetyksen jälkeen tavannut. En osaa täysin sanoa miksi tämä on niin vaikeaa. Koen, että en voi olla niinkuin olin ennen, enkä haluakaan. En myöskään jaksaisi käydä tapahtunutta läpi uudelleen ja uudelleen tilanteissa, jossa minulla ei ole kontrollia. Ehkä pelkään myös sitä, että suruani ei osata ottaa vastaan, tai joku vaivaantuisi puheistani. Enkä tarkoita, että kokisin olevani vastuussa toisten tunteista, mutta se tuntuu pahalta. Enkä tarvitse lisää pahaa oloa.

Haluan, että Nova on olemassa ja menetys on esillä, mutta samaan aikaan se on todella uuvuttavaa. Kun on huono olla, en halua nähdä ihmisiä. Kun on helpompi olla, en halua nähdä ihmisiä, sillä tiedän sen johtavan ainakin hetkellisesti vaikeisiin tunteisiin. Se vie hirveästi voimia. Silti, pahimmilta tuntuvat kohtaamiset, joissa Novaa tai suruani ei huomioida ollenkaan. Vaihtoehtona on siis erakoitua lopullisesti, tai koettaa löytää voimia siihen, että asettuu ahdistaviin tilanteisiin askel kerrallaan, ja toivoo niistä syntyvän joskus elämää. 

Tänään söimme lounasta ystävän ja hänen lapsensa kanssa. Itkimme tai lähes itkimme Inkan kanssa läpi lounaan, koska tänään oli sellainen päivä. Mutta hänen seurassaan on turvallista itkeä. Välillä olemme tavanneet myös parempina hetkinä. Sekin on aina tuntunut hyvältä. Hän on ollut siinä, ja antanut meille tilaa olla. Sellaiset tilanteet tuntuvat lohdullisilta. Sellaisilta, että niihin hetkiin mahdun minä suruni kanssa, mutta kuitenkin jollain tapaa myös ihmisenä.

Leikkaus

En ole viime viikkoina ehtinyt oikein ajattelemaan mitään muuta, kuin kohdun lihaskasvaimen leikkausta. Nyt se on onneksi ohi, vaikka paraneminen on vasta edessä. Tuntuu, että olen henkisesti hyvinkin jaksamiseni äärirajoilla ja aina välillä ylikin. 

Leikkaus tehtiin vatsan alueen avoleikkauksena, ja kasvain irroitettiin kohtulihaksen sisältä. Osa kohdun limakalvoa jouduttiin myös poistamaan, sillä kasvain oli siinä kiinni. Kasvain oli odotettua suurempi, halkaisijaltaan 6 cm ja osittain kuoliossa. Leikkaus itsessään kesti muutaman tunnin ja pelkäsin hirveästi herääväni siitä ilman kohtua. Varmistin vielä leikkaussalissa moneen kertaan hoitajilta, että ettehän vahingossa poista kohtua. Minua rauhoiteltiin ja lopulta leikkaus sujui ihan hyvin. Sairaalassakin olin ainoastaan yhden yön. Muuten toipuminen kestää pitkään.

Leikkauksen suoritti yksityinen taho, ja maksoimme siitä itsemme kipeiksi. En kuitenkaan olisi pystynyt odottamaan HUSin leikkausjonossa, sillä se olisi varmaan vienyt toisen vuoden elämästä ja mielenterveyden lisäksi. Onneksi saimme noin nopean ajan, ja leikkaava lääkäri on alusta asti osoittanut sellaista huolenpitoa ja ammattitaitoa, että parempaa emme varmaan olisi voineet kuvitella. Hän uskoi, että kasvain oli vaikuttanut kohdun verenkiertoon ja Novan kuolemaan. Mitään virallista totuutta tästä ei välttämättä koskaan saada, mutta tuntuu hyvältä, että se on poissa. 

Olen itse miettinyt asiaa paljon. Kasvain siis löytyi kyllä jo ennen raskautumista, mutta se oli silloin todella pieni, eikä missään yhteydessä kohdun limakalvoon. Tällaisina ne eivät ole mitenkään kovin epätavallisia tai haitallisia. Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana se kuitenkin kasvoi. Siltikään sitä ei erityisesti seurattu, vaan sanottiin että se korkeintaan voi aiheuttaa vähän kipua. Että ei tarvitse olla yhtään huolissaan. Tutkimuksia on kuitenkin vaikka kuinka paljon siitä, miten juuri tällainen kyseinen limakalvoon ulottuva myooma lisää kohtukuoleman riskiä. Miksi kukaan ei maininnut mistään tällaisesta? Miksi en ollut seurannassa? Kaksi viikkoa ennen Novan kuolemaa olin päivystyksessä supistusten ja kipujen vuoksi, mutta silloin vaikutti siltä, että kaikki on ihan hyvin ja normaalisti. Mutta entä jos tuo hetki oli se, kun kasvaimen verenkierto oli heikentynyt ja se oli menossa kuolioon? Entä jos Nova olisi voitu pelastaa silloin? 

Mikään ei tietenkään ole varmaa. Voi yhtä hyvin olla, ettei kasvain vaikuttanut yhtään mihinkään. On vaan vaikea hyväksyä sitä asiaa, että emme ole saaneet tarpeeksi tietoa. En pidä ajatuksesta, että vanhemmille sanotaan kaiken sujuvan täysin ongelmitta vain säästääkseen heitä turhalta stressiltä. Monen kohdalla tämä varmasti toimii ja lapsi voi syntyä terveenä pienistä ongelmista huolimatta. Mutta ei aina. Koen, että minulla olisi oikeus tietoon.

Leikkauksesta paraneminen on ollut tuskallista ja uuvuttavaa. Ensimmäisen viikon lähinnä makasin, ja olin sen verran voimakkaasti lääkittynä, että sain olla levossa myös ajatuksiltani. Sen jälkeen on ollut henkisesti vaikeampaa, vaikka pystyn jo kävelemään vähän ja jaksan olla hereillä. Olen kuitenkin tottunut purkamaan pahaa oloa ja ahdistusta liikkumalla. Nyt kaikenlainen fyysinen tekeminen on kiellettyä ainakin seuraavat viisi viikkoa, enkä oikein tiedä miten purkaa tätä surua ja turhautumista. Se ainoa helpotusta tuonut asia on viety pois, eikä mitään ole jäljellä. On outoa kun keho uupuu täysin, vaikka lihakset ja pää huutavat tarvetta liikkua. En ole koskaan tuntenut itseäni näin heikoksi ja avuttomaksi. 

Surusta ja vihasta

Yritän totutella elämään surevana ihmisenä. En ole aiemmin elämässä joutunut kohtaamaan mitään näin mullistavaa menetystä, epäreiluutta ja tuskaa. En oikein ehkä edes tiennyt, millaista on olla sureva. En tiennyt, että yhtäkkiä maailma voi jakautua kahdenlaisiin ihmisiin. Niihin, jotka eivät ole vielä menettäneet, ja niihin, jotka elävät täällä pimeämmällä puolella. 

Menetys voi varmasti olla monenlaista. En ajattele, että on kyse vain lapsen tai läheisen ihmisen poismenosta. Vaan siitä, että on menettänyt jotain sellaista, jonka vuoksi on joutunut rakentamaan kaiken uudestaan. Elämän, identiteetin, voimavarat, tulevaisuuden ja menneen. Kun viedään sellainen perustavanlaatuinen luotto elämää kohtaan, se muuttaa kaiken. En koe, että minua voi ymmärtää ihminen, joka ei ole sitä kokenut. Kirjoitan, jotta ymmärtäminen olisi helpompaa. Mutta huomaan, että kaipaan sellaisten ihmisten lähelle, jotka tietävät millaista tällä puolella on olla ja elää. Muiden sanat eivät tuo lohtua, sillä en kuulu heihin.

Luulen, että on selviytymisen kannalta tärkeää myös antaa vihan ja katkeruuden olla pinnalla silloin kuin ne ovat. Ja olen vihannut montaa asiaa viime viikkojen aikana. Olen vihannut jokaista lääkäriä, jokaista raskaana olevaa, jokaista onnellista. Jokaista heteroparia, ja jokaista paria jolla on kaksi toimivaa kohtua käytössään. Olen vihannut omaa kehoani. Hymyileviä perheitä. Lohduttavia ihmisiä ja niitä, jotka eivät osaa lohduttaa. Todennäköisesti myös juuri sinua, ja sitä, että joudun kohtaamaan maailman joka päivä uudestaan. Ajattelen, että minulla on oikeus nyt vihata, enkä pyydä sitä anteeksi. Oikeastihan olen vain pohjattoman surullinen. 

Sitä tietenkin toivoisi, että kun käy jotain kamalaa, niin se riittäisi. Että sitten on sen hyvän vuoro seuraavaksi. Mutta eihän se niin mene. Ei ole mitään kosmista tasapainoa tai karmaa. Paskaa tulee kun tulee. Joillekin ei ikinä, joillekin aivan liikaa. Sitä epäreiluutta on vaikea hyväksyä. Jos olisi jokin tasapaino, ehkä en olisi ensin sairastanut pitkään masennusta, saanut parannuttuani kuollutta lasta ja sen jälkeen kuullut, että kohdussani on kasvain. Hyvälaatuinen, mutta raskauden aikana niin isoksi kasvanut, että se on pakko poistaa. Hetkittäin Novan kuoltua meitä kannatteli pieni toive siitä, että palaisimme nopeasti lahjasoluhoitoihin, ja ehkä saisimme toisen lapsen. Nyt valmistaudun kuitenkin leikkaukseen, josta kohdun on toivuttava vuosi, mikäli kaikki menee hyvin. Pian olen ikäänkuin käynyt läpi kaksi synnytystä; tavanomaisen ja sektion. Kummastakin joudun toipumaan ilman lasta. 

On niin kova tarve löytää asioille jonkinlainen syy tai oikeutus. Kyllä nyt tämän pitää mennä hyvin, kun aiemmin ei mennyt. Ei minkään pidä mitään. Se on vaikeaa meille, mutta myös tietysti läheisille. Olen tietoisesti koittanut vältellä minkään latteuksien sanomista, kuten "Kyllä tämä tästä varmaan.." tai "Kyllä me pärjäämme", koska en ollenkaan tiedä, että tämä tästä, ja emmehän me oikeastaan pärjää. Elellään, kun ei muutakaan voida. Vihataan, rakastetaan ja otetaan lyönnit vastaan.

Viimeinen näkeminen

Olen halunnut kirjoittaa tästä jo pidemmän aikaa, mutta huomaan vältteleväni aihetta. Se tuntuu liian raskaalta, toisaalta taas ehkä pelkään. Vaikka itselleni sanonkin, että minkäänlainen sureminen ei ole oikein tai väärin, eikä ole mitään tiettyä seremoniaa tai protokollaa, jolla kuoleman kohtaaminen olisi tehtävä - huomaan, että pelkään jonkun ajattelevan, että meidän tapamme oli vähemmän rakastava tai liian arkinen. Meillä ei ollut valkoisia kankaita ja puukoristeista arkkua. Ei arvokkaasti puettua vainajaa kukka-asetelmien keskellä. Ei mustaa autoa tummilla laseilla, ei läheisiä ympärillä. Meillä oli valkoinen pahvinen laatikko ja siinä lapsi, joka oli jo liian hauras puettavaksi. Ja rakkautta sitäkin enemmän.

Kun aikuinen ihminen kuolee, hautausjärjestelyt seuraavat yleensä jonkinlaista tuttua kaavaa hautaustavasta riippumatta. Pienen lapsen kohdalla tilanne on hieman eri. Pieni lapsi ei kokonsakaan puolesta vaadi erityistä kuljetusta tai tietynlaista arkkua, joten hautaamiseen ei yksinkertaisesti ole sillä tavoin standardoituja käytäntöjä tai toimintatapoja. On toki mahdollista ottaa väliin hautaustoimisto. Me kuitenkin päätimme alusta asti, että tekisimme kaiken sen itse, mitä voisimme. Oli niin vähän asioita, joita pystyimme Novan vuoksi tekemään, että jokainen asia tuntui tärkeältä. 

Kolme viikkoa Novan syntymän jälkeen, olimme sopineet hakevamme hänet ruumiinavauksesta patologian laitokselta ja vievämme hänet krematoriolle. Emme tienneet mistä oli täysin kyse. Ajattelimme ehkä, että tapahtumaan liittyisi edes pientä jonkinlaista arvokkuutta. Että menisimme ehkä johonkin hiljaiseen tilaan, jossa joku luovuttaisi meille lapsen ja sanoisi muutaman lohdullisen sanan. Oli arkipäivä, lounasaika. Kävelimme vahtimestarin perässä yliopiston täyden ruokalan läpi osastolle, jossa meille tuotiin valkoinen pahvilaatikko käteen. Allekirjoitimme paperin, ja meitä varoiteltiin lapsen ulkonäöstä. Ei oikeastaan muuta. Me itkimme ja halasimme laatikkoa. Inka vaati päästä ulos jotain toista reittiä. Oli kauhea ajatus, että joutuisimme kantamaan lapsen täyden ruokalan läpi autoon. Pääsimme lastauslaiturin kautta pihalle. 

Lapsi sylissä kävelimme katua pitkin autolle, silmät sumeina kyynelistä. Itkin niin kuuluvasti, ettei tilanne varmaan jäänyt ohikulkijoilta huomaamatta. Minä istuin epäuskoisena laatikon kanssa etupenkillä kun Inka yritti ajaa autoa. Tunnistimme Novan tuoksun heti pahvien läpi. 

Itse matka hautausmaalle oli meille hyvin tärkeä ja kaunis. Minä silittelin laatikkoa, Inka kertoi lapselle asioita kaupungista. Se oli meidän ainoa retki perheenä. Olisimme voineet ajaa niin vaikka koko päivän.

Hautausmaan parkkipaikalla siirryimme kaikki kolme takapenkille. Olimme ottaneet mukaan Novalle eläinkuvioisen peiton ja pienen myssyn. Halusimme, että hän saa sellaisia asioita mukaansa, mitä muutkin pienet lapset saavat. Söpöjä eläimiä, värikkäitä vaatteita, sekä valkovuokkoja kotipihaltamme. Olimme myös kirjoittaneet kumpikin hänelle kirjeen, sekä tuoneet vauvakirjasta hänelle ne sivut, jotka olimme jo ehtineet odotusaikana täyttää. Ne olivat kuitenkin hänelle, ei meille. 

En voi sanoa, etteikö hänen näkemisensä olisi etukäteen pelottanut. Se pelotti ihan kauhean paljon. Keho muuttuu paljon kuoleman jälkeen ja välissä oli kulunut yli kolme viikkoa. Lisäksi lapselle oli tehty hyvin perusteellinen ruumiinavaus. Me olimme olleet erossa hänestä jo pitkään. Edellisestä kohtaamisesta oli jäänyt vain kauniita ja rakkaudentäyteisiä muistoja, joten pelkäsin jollain tapaa unohtavani ne ja korvaavan nuo hetket uusilla. Ei niin kuitenkaan käynyt. Näkeminen oli erilaista. Olihan lapsi ollut kuollut jo ennenkin, mutta nyt hän oli kuollut. Se oli hämmentävää, hurjaa, mutta ei oikeastaan yhtään pelottavaa.

Kun aiemmin sairaalassa oli tuntunut siltä, että hän olisi minä hetkenä tahansa voinut avata silmänsä tai hengittää, sitä oloa ei enää siinä hetkessä ollut. En halua kaunistella asiaa. Ei hän näyttänyt samalta kuin ennen. Eikä siinä ei ole mitään pahaa, että kuollut näyttää kuolleelta. Se on hyvin luonnollista samaan aikaan kuin tuntui luonnottomalta, että siinä me istuimme Inkan kanssa kaksin automme takapenkillä kuolleen lapsen kanssa ja silitimme hänen viileitä poskiaan. Siinä hän oli, mutta samaan aikaan ei ollut. 

Ajattelin, että uudelleen luopuminen olisi tuntunut mahdottomalta, mutta tuossa hetkessä oli selvää, että hän oli ollut poissa jo hetken aikaa. Se teki asiaa enemmän todeksi. Olo tuntui ennemminkin kaiken surun keskellä myös huojentuneelta. Oli selvää, ettei häntä voisi pelastaa. Ei ollut mitään, mitä olisimme voineet tehdä, ei pienintäkään toivoa, että hänen sydämensä alkaisikin lyödä. Tuntui oikealta, että hän sai vihdoin mennä. Juttelimme hänelle hetken, hyvästelimme. Silitimme ja peittelimme hänen pieneksi kapaloidun kehonsa peitolla. Sitten kannoimme hänet krematoriolle. 

Ajattelen, että olimme hirveän rohkeita ja vahvoja silloin, kun en olisi halunnut tai jaksanut olla yhtään mitään. Olen ylpeä meistä. Tuon päivän jälkeen sain jonkinlaista rauhaa, sillä ensimmäistä kertaa näin unta, jossa hän ei enää ollut elossa. 

Kuolemasta

Minulle on ollut tärkeää lähes alusta asti puhua kuolemasta. Tämän ääneen sanominen oli vaikeaa itselleni ainoastaan silloin, kun soitin Inkalle päivystyksestä ja kerroin tapahtuneesta. Sen jälkeen olen kokenut, että kuolema sanana kuvaa tapahtunutta juurikin oikein. Se on kylmän tavallista ja kivuliasta. Siihen ei sisälly lohtua tai pehmentävää kulmaa. Ei mitään mystistä tai kaunista, vaan se sattuu ja tuntuu pahalta. En osaa puhua menehtymisestä tai nukkumisesta, enkä oikeastaan haluakaan. Ei lapsemme nuku tai ole mennyt pois, hän on kuollut.

Oli yllättävän vaikeaa tehdä päätös siitä, että mitä lapselle tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen. Olimme käyneet Honkanummen hautausmaalla katsomassa lasten muistolehtoa, sekä hautapaikkoja. Muistolehto tuntui meistä heti lohdulliselta. Ajatus siitä, että Nova olisi siellä muiden pienten lasten kanssa, tuntui oikealta. Ajattelimme, että emme me halua häntä jättää yksin hautapaikkaan vanhusten keskelle, vaan muistolehdossa hän saisi olla koko ajan erilaisten lapsiaan surevien perheiden ympäröimänä. 

Olimme jo oikeastaan päättäneet, että lasten muistolehto olisi meille hyvä. Hakisimme Novan patologian laitokselta ja veisimme hautausmaan krematorioon. Hänet tuhkattaisiin, ja laskettaisiin muiden lasten kanssa maahan. Hän saisi muistolaatan seinälle. Kun tämä päivä alkoi kuitenkin lähestyä, tajusin mistä on kyse. Veisimme oman lapsemme krematorioon. Miten kukaan vanhempi voisi viedä lapsensa poltettavaksi? 

Kuvittelin päässäni tilanteita, joissa luovuttaisin lapsen liekkejä leimuavaan uuniin. Itkin holtittomasti psykologin vastaanotolla, että jos veisimme sittenkin lapsen vain kotiin. Että en voisi antaa häntä poltettavaksi. Pelkäsin, että näin tehdessäni näkisin asiasta painajaisia loppuikäni. Se tuntui liian lopulliselta, kylmältä. Se tuntui siltä, että silloin me tekisimme päätöksen hänen lopustaan. 

Kuolemaa on vaikea käsittää. Pidän itseäni jokseenkin järkevänä ja analyyttisena ihmisenä. Sellaisena, joka ajattelee, että ei ole mitään paikkaa mihin ihminen siirtyy kuollessaan, tai että hänessä olisi mitään erillään elävää sielua. Ajatukset tuonpuoleisesta ja enkeleistä voivat varmasti monelle tuoda lohtua, ja ymmärrän sen hyvin. En ajattele, että siinä on mitään väärää. Olenhan itsekin monesti ajatellut, että toivottavasti Novalla on nyt kaikki hyvin ja puhun hänelle, ikään kuin hän ymmärtäisi. Lohduttaakseni itseäni. Mutta silti ajattelen, että kuolemassa kuollaan, lakataan olemasta ja muututaan muuksi. Ei mitään sen enempää. Tämänkin takia oli hämmentävää tuntea niin voimakasta pelkoa ja irrationaalisia ajatuksia tuhkaamisesta. Kyllähän minä tiesin, mikä tilanne oli. Mutta mieleni ei vieläkään voinut käsittää tapahtunutta. Kun koko maailma muuttuu, sen ymmärtäminen ei vain tapahdu hetkessä. Sitä elää sellaisessa välitilassa, jossa on monta todellisuutta. Ne todellisuudet eivät mene yhteen, mutta eivät varsinaisesti ole toisistaan irrallisiakaan. Lapsi voi samaan aikaan olla kuollut ja elävä. Tämä tekee kaikesta kauhean raskasta.

Vastaanotolta kotiin palattuani kerroin Inkalle, että en ehkä kykene tulevaan tuhkaukseen. Oli tiistai-iltapäivä, ja seuraavana aamuna meillä oli sovittuna aika Novan hakemiselle. Tiesin, että oli epäreilua tuoda asia niin myöhään esiin, mutta en voinut muutakaan. Inka oli kuitenkin kanssani samaa mieltä. Emme olleet oikein käsitelleet asiaa. Tuntui, että olimme aika kevyesti tehneet päätöksen meidän loppuelämästämme. Millaisten ajatusten kanssa joutuisimme elämään, missä halusimme lasta muistella? Millaisia me olisimme surijoina ja lastaan muistelevina vanhempina kuukauden, vuoden, kymmenen vuoden päästä? Olisiko meille tärkeää oma intiimi paikka, vai toisiko jaettu muistolehto enemmän lohtua? Entä jos Nova saisikin joskus sisaruksen, miten hän muistelisi? Entä jos joskus joutuisimme muuttamaan kauemmas hautausmaasta? Päätöksen tekeminen tuntui jotenkin aivan kohtuuttoman suurelta. Ikään kuin olisimme joutuneet ennalta määrittelemään sen, minkälaista meidän elämä tulisi olemaan.

Mietimme vaihtoehtoja. Katselimme kuvia muiden lasten hautapaikoista ja tutkimme hautakiviä. Inka soitti hautausmaalle ja kyseli arkkuhautaamisesta. Kävimme tutustumassa mahdollisiin hautapaikkoihin, suunnittelimme hautakiven ja lähetimme tarjouspyyntöjä kiviliikkeisiin. Olisimme soittaneet patologian laitokselle ja peruneet seuraavan päivän ajan, mutta laitos oli jo kiinni. Emme olleet oikein tyytyväisiä mihinkään päätökseen. Menimme nukkumaan ja ajattelimme, että perumme tuhkaamisen aamulla. Että ehkä arkkuhautaus on vähiten kamala ja lopullinen. 

Aamulla kuitenkin heräsimme kummatkin rauhallisina. Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin sittenkin edetä tuhkauksella, se oli kuitenkin alkuun tuntunut oikealta. Inka yllättäen jakoi oloni täysin. Oli ehkä vain ollut tärkeää käydä kaikki vaihtoehdot kunnolla läpi ja antaa ajatuksille tilaa. Ei sillä hautaustavalla ollut todellisuudessa niin väliä. Meidän surumme olisi kuitenkin meissä, ei kivissä tai muistomerkeissä. Ja Nova ei vaatinut meiltä mitään. Mutta meitä oli pelottanut, ja pelotti edelleen. Niitä tunteita oli ollut vaan vaikea ymmärtää. Pelotti millaista oli nähdä Nova uudelleen kolmen viikon kuluttua hänen syntymästään. Miltä se tuntuisi, kestäisimmekö sen? Näyttäisikö hän nyt erilaiselta, kuolleelta? Olisiko muistomme hänestä nyt tämän tulevan hetken näköisiä? Ja ennen kaikkea, miten kestäisimme luopua hänestä uudelleen, kun ensimmäinen kerta oli jo repinyt meidät kappaleiksi? 

Silti heräsimme päivään täynnä jonkinlaista voimaa ja tahtoa käydä se kaikki läpi hänen kanssaan. Siitä olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä. Lapsemme oli kuollut, ja meidän piti hänestä huolehtia loppuun asti siitäkin huolimatta, että se oli meille vaikeaa. Ja niin me teimme.

Ensimmäiset viikot kotona

Palasimme sairaalasta kotiin synnytyksen jälkeen seuraavana päivänä. Kissaamme vahtineet ystävät olivat käyneet kaupassa ja hankkineet meille kaapin täyteen ruokaa. Tämä helpotti kotiin paluuta hirveän paljon. En osaa sanoa mitä kaikkea tarkalleen kävimme ensimmäisinä päivinä ja viikkoina läpi, aika meni sumussa. Kävelimme paljon ja itkimme minkä jaksoimme. Jossain vaiheessa itkeminen alkoi tuntua fyysisesti liian raskaalta ja jopa kivuliaalta. Kävely helpotti ahdistusta. Muistan, että nopeasti oli tarve kertoa kaikille tapahtuneesta. Ajatuksena tuntui pahalta, että joku jossain luulisi, että meillä olisi kaikki hyvin. Halusin myös kertoa Novasta. Olin ylpeä hänestä, kuten varmaan kuka tahansa tuore vanhempi on lapsestaan. 

Toisin kuin olin aiemmin ajatellut, päivien kuluminen ei tuntunutkaan lohdulliselta. Päinvastoin, ajan kuluminen tuntui oikeastaan aivan kamalalta. Ikään kuin joka päivä olisin joutunut kauemmaksi lapsesta. Halusin takaisin sairaalaan, hänet syliini. Halusin nukkua sairaalasängyssä ja pukeutua sairaalan vaatteisiin, olla raskaana tai synnyttämässä. Jotenkin tuntea yhteyttä lapseen. Pelkäsin sitä, että unohtaisin hänen tuoksunsa tai sen, miltä hänen ihonsa tuntui. Olo oli niin tyhjä, synkkä ja lohduton, että olisin tehnyt mitä tahansa palatakseni edes sekunniksi niihin hetkiin hänen kanssaan. Halusin vain olla siellä, missä lapsikin oli. Minulta oli viety jotain, jonka jollain selittämättömällä tavalla vain kuului olla kanssani. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta siinä synnytyksen jälkeisessä tilassa. Katsoin hänen kuviaan taukoamatta ja öisin näin pelkkiä painajaisia. 

Inka koki tärkeäksi hoitaa käytännön asioita, joihin itse en olisi pystynyt. Kun me palasimme sairaalasta, meidän tehtäväksemme jäi huolehtia siitä, mitä Novalle kävisi ruumiinavauksen jälkeen. Minne hän menisi, miten, koska. Emme halunneet hautaustoimistoa hoitamaan meidän lapsemme asioita, joten tilanne oli jokseenkin monimutkainen. Inka tutki vaihtoehtoja, soitteli hautausmaalle, patologian laitokselle ja krematorioon. Olimme aiemmin vasta pari viikkoa ennen puhuneet siitä, miten Inka ottaisi tulevaisuudessa itselleen lapsen päiväkotipaikan hoitamisen ja siihen liittyvät järjestelyt. Tuntui, että mieli ei oikein ymmärtänyt vielä, että mitä tässä oikein todellisuudessa järjesteltiin. Kunhan hoidettiin lapsen asioita, niinkuin vanhemmat hoitavat.

Kaikesta huolimatta pidimme koko ajan tärkeänä sitä, että muistaisimme syödä, nukkua ja käydä ulkona. Sellaiset arkiset rutiinit toivat jonkinlaista rakennetta päivään, ja niiden tekeminen olikin ainoa asia mihin pystyin. Puhuimme Novasta Inkan kanssa taukoamatta ja olimme surussa yhdessä. Olen kiitollinen siitä, että rinnalla oli ihminen, joka oli kokenut sen mitä minäkin ja tiesi miltä se tuntui. Jollain tapaa hän kannatteli minua ensimmäiset viikot, ja minä toivottavasti myös häntä. 

Perhe ja ystävät olivat myös suurena tukena, mutta avun vastaanottaminen alussa ei tuntunut meille mahdolliselta. Oli meille tärkeää surra ja pärjätä pääosin kahdestaan. Tuntui, että olimme astuneet johonkin sellaiseen maailmaan, mistä ei ollut paluuta, ja jonne muut eivät voineet nähdä. Olin silti koko ajan kiitollinen siitä tiedosta, että meillä oli tukea tarjolla. Perhe, ystävät ja tutut olivat tehneet selväksi sen, että he surivat kanssamme ja olivat halukkaita auttamaan missä tahansa. Ajatus oli lohdullinen, vaikka samaan aikaan surullinen. Eihän kukaan meitä voisi auttaa. 

Sain keskusteluapua melko nopeasti omalta vanhalta psykoterapeutiltani, joka otti minut vastaan äitienpäivänä. Se tuntui helpottavalta. Tiesin, että hän tuntee minut ja välittää kyllä, mutta samalla hän kestäisi kuulla sen, mitä halusin sanoa. Apua järjestyi myös työterveyden ja vertaistuen piiristä melko nopeasti. Käpy ry:n kautta pikkuhiljaa tutustuimme myös uuteen elämäämme osana lapsensa menettäneitä perheitä. Tuntui tärkeältä tietää, että oli muitakin. Että me emme olleetkaan ainoita. 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hyvin raskaita ja sumuisia. On vaikeaa erottaa selkeitä päiviä tai tapahtumia tältä ajalta. Olin myös fyysisesti aivan uupunut. En tiedä selvisimmekö, mutta jotenkin me kuitenkin elimme kaikki nuo päivät läpi. Välillä ehkä jopa nauroimme jollekin asialle. Koko elämä oli muuttunut, mutta siinä oli asioita, jotka eivät olleet muuttuneet. Kuten se, että jäätelö oli hyvää. Joskus tuli nälkä ja piti syödä. Kissa oli yhtä hellyydenkipeä ja säälimätön kuten ennenkin. Samaan aikaan elämän jatkuminen ja tavallisuus tuntui sanoinkuvaamattoman kamalalta, samalla hieman lohdulliselta. 

Nova Lotta Odessa

Nova Lotta Odessa syntyi 2.5.202, klo 16:39, noin tunti lapsivesikalvojen puhkaisun jälkeen. Meille oli hyvin selkeää se, että haluamme hänet tavata. Olihan hän meidän lapsi, enkä tiedä miten omaa lasta voisikaan pelätä. Ja hän oli maailman ihanin lapsi. Kun Nova syntyi, Inka katkaisi napanuoran ja minä sain hänet heti syliini. Se oli valehtelematta elämäni kaunein ja tärkein heti. 

Hän oli täydellinen. Tuntui kuin hän olisi voinut minä hetkenä tahansa ottaa henkäyksen tai mutristaa suutaan. Hänellä oli pehmeät posket, pieni nenä, ryppyiset sormet. Me itkimme, pitelimme, pussailimme hänen otsaansa. Emmekä me siinä hetkessä syntymän jälkeen itkeneet menetystä, vaan hänen saamistaan. Olimme ylpeitä ja rakkaudensekaisia äitejä ihailemassa ensimmäistä lastaan. 

Pitelimme ja ihmettelimme lasta usean tunnin ajan. Lauloimme hänelle, katselimme miten hänen kasvoilleen muodostui erilaisia ilmeitä siitäkin huolimatta, että hän ei ollut elossa. Koetimme painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan kynsistä korvalehtiin ja hengittää sisään hänen tuoksuaan. Mietimme, miten onnekkaita ovatkaan ne vanhemmat, jotka saavat viedä lapsensa kotiin. Että meillä on vain muutama tunti sitä rakkauden täyttämää oloa, jota jotkut saavat kokea joka päivä. Mutta jotenkin tuo hetki oli niin arvokas, että emme käyttäneet sitä suruun ja katkeruuteen, vaan lapsen rakastamiseen. 

Vuorotellen pitelimme häntä ja kerroimme hänelle asioita. Otimme hirveästi kuvia. Saimme myös painaa hänen jalan- ja kädenjälkensä paperiin, ja liimata pienen hiustupon muistoksi. Illalla laskimme hänet kapalossa laatikkoon, jonne hän sai mukaansa lahjaksi saamansa pupun ja siirryimme tyhjin sylin takaisin käynnistysosastolle. Itkimme tilanteen lohduttomuutta, ja rakkautta häntä ja toisiamme kohtaan.

Seuraavana aamuna hänet vielä tuotiin huoneeseemme vaunuissa. Ihan sellaisissa oikeissa lastenvaunuissa. Halusimme viettää hänen kanssaan jokaisen mahdollisen hetken, eikä sekään ollut tarpeeksi. Niin hieno hän oli. Saimme vielä viimeiset kerrat häntä pidellä ja paijata, omassa rauhassa, siinä omassa huoneessamme. Kerroimme miten rakastamme, miten häntä kaipaamme, ja miten onnekkaita me olimmekaan, että hänet saimme edes nuo hetket tuntea. 

Synnytyskertomus

En ole koskaan lukenut yhtään synnytyskertomusta, enkä tiedä mitä niissä kuuluu olla. Tästä kirjoittaminen tuntuu muutenkin vaikealta, mutta itselleni tarpeelliselta. Tapahtuma oli hyvin sekava ja pelottava. Uskon, että se on sitä varmasti monelle ensisynnyttäjälle. En ainakaan tässä hetkessä kuitenkaan halua verrata synnytystäni muiden synnytyksiin. En sellaisiin, jossa elävä lapsi syntyy ja kivulle on syy ja jonkinlainen oikeutus. En sekaviin ja pelottaviin tilanteisiin, joissa on mukana huoli lapsen voinnista. En ole kiinnostunut siitä, mikä kipu on tavallista ja mitkä tunteet yleisiä. Lapsemme synnytys oli traumaattista minulle. Se tapahtui tilanteessa, jonka loppu tiedettiin etukäteen. Johon minua rauhoiteltiin sillä, että kivusta ei tarvitse huolehtia ja saan kaiken tarvitsemani avun. Ja silti päädyin synnyttämään järkyttävässä kivussa liian kiireisessä sairaalassa, avuttomana, tietämättä mitä minun keholleni tehdään. 

Kun olimme kolmatta päivää sairaalassa, käynnistyslääkitykseni tuplattiin. Olimme jo tottuneet sairaalassa oloon, ja jotenkin siellä olo tuntui siinä hetkessä turvalliselta. En olisi kaivannut muutosta tilanteeseen, mutta silti koin turhautumista siihen, että mitään ei tapahdu. Tuntui lähinnä siltä, että kehoni pisti vastaan kaikin tavoin. 

Sunnuntaina aamulla suuremman lääkeannoksen jälkeen supistukset kuitenkin alkoivat selkeämmin. Alkuun ne olivat hyvinkin siedettäviä ja tasaisia. Sellaisia tavallisia. Kävelimme, söimme, puhisin aina hetken ja hengähdin muutaman minuutin välissä. Tätä jatkui pidemmän aikaa. Lounaan jälkeen kätilö tuli kertomaan, että lääkäri voisi hetken kuluttua ehtiä luokseni tutkimaan tilannetta. Tähän mennessä en ollut nähnyt lääkäriä kertaakaan, sillä joka kerta kun hänen oli tarkoitus tulla, olikin tielle tullut kiireellisempi tapaus tai elävien synnytys. Ymmärsimme tämän toki hyvin, mutta ei se tehnyt asiasta yhtään helpompaa. 

Makasin sängyllä kun lääkäri paukkasi huoneeseen sisään. Sanoi nimensä, ei juuri sen enempää. Ei katsonut silmiin, pahoitellut tai kysynyt vointia. Hän ryhtyi toimeen ja tutki hiljaisuudessa kohdunsuun tilanteen, minä purin hampaita yhteen kivusta. Tässä vaiheessa kohdunkaula oli sen verran auki, että kohtuun päätettiin asettaa ballonki. Ilmeisesti siis eräänlainen vesi-ilmapallomainen laite, jolla kohdunsuuta saadaan venytettyä auki. Lisäksi käynnistyslääkkeitä asetettiin sisäisesti. Sain myös lihaksia rentouttavan kipupiikin. Tilanne oli outo ja epäselvä. Muutamassa minuutissa minuun oli asenneltu kaikenlaisia laitteita ja lääkkeitä, joiden toiminnasta emme tienneet mitään. 

Lääkäri sanoi, että voisin nyt mennä vähän kävelemään ballongin kanssa portaita, tai muuten jumppailla. Että voi mennä vuorokausikin, ennen kuin ballonki on tehnyt työnsä ja nyt taas odotellaan. Mutta jos lääkkeet heikottavat, niin sitten ei kannata ehkä portaisiin saakka mennä. Lääkäri poistui. Ajattelimme, että tästähän lähdetään kävelylle.

Lääkkeet saivat elimistöni hetkessä kuitenkin niin rajusti sekaisin, että pelkäsin kuolevani. Olin vitivalkoinen ja tärisin holtittomasti. Olo oli kauhea. Heikko, kylmä, kipeä. Kivut lisääntyivät jatkuvasti. Kipuja oli niin paljon, että paikallaan makaaminen tuntui mahdottomalta ja kampesin itseni väkisin kuumaan suihkuun Inkan tukemana. Ei auttanut, menin takaisin sänkyyn. En saanut itse enää puettua itseäni, joten Inka puki minulle sairaalakaavun hädässä väärinpäin.

Sinnittelimme jonkin aikaa ja vapina ja kylmyys alkoi helpottaa. Kipu paheni, supistukset voimistuivat. Kätilö kävi ohjeistamassa ilokaasun käytön. En tiedä oliko ilokaasusta juuri mitään apua, lähinnä muistan saaneeni pahan olon. Harjoittelin kuitenkin käyttöä. Supistukset olivat erittäin kivuliaita, mutta kuitenkin sen verran selkeitä, että niiden kanssa pystyi olemaan. Aina sai pienen hengähdystauon välissä. Tätä jatkui varmaan puolisen tuntia. Huusin, hengittelin.

Jossain vaiheessa kivut kuitenkin muuttuivat toisenlaiseksi. Tuntui, kuin joku olisi repinyt minua osiin sisältä. Tätä ei tullut aalloissa, vaan kipu oli jatkuvaa. Pelkäsin, että jotain räjähtää nyt sisällä, jotain menee rikki. Pelko siitä, että nyt ei käy hyvin, oli hyvin todellinen. En tiennyt mitä kehossani tapahtuu, eikä oikein kukaan muukaan. Inka hälyytti kätilön ja lääkärin paikalle. 

Lääkäri ei sanonut mitään, paukkasi sisään ja ryhtyi tutkimaan. Ballonki oli tulossa ulos. Siitä hetkestä kun arvioitiin kohdunsuun avautumiseen mahdollisesti menevän vuorokausi, olikin mennyt ehkä tunti. Vesi-ilmapallo ja lääkkeet olivat repineet tien auki. Kukaan ei puhunut minulle tai Inkalle oikeastaan mitään. "Skalpelli vai koukku?" kätilö kysyi lääkäriltä. Emme tienneet mistä on kyse, miksi kipu on näin kamalaa, mitä minulle tehdään. Tilanne oli niin ahdistava, että sitä on vaikea kuvailla. Vaikka hoitajat olivat koko sairaalajakson ajan kohdanneet meidät ja meidän surumme sellaisella empatialla ja hoivalla, että enempää emme olisi voineet pyytää, tuntui kuin synnytys itsessään olisi irroitettu kokemuksesta erilliseksi toimenpiteeksi, jossa minä en ole ihminen ollenkaan. Olin vihainen siitä, että en tiennyt mitä tapahtuu. Ja siitä, että minulle oltiin sanottu ettei kivusta tarvitse huolehtia näin kamalassa tilanteessa tai että saan kaiken tarvitsemani. Siinä me nyt olimme epätietoisina, kivussa, odottamassa valitseeko lääkäri skalpellin vai koukun, emmekä tienneet miksi.

Lääkäri valitsi koukun ja pian tunsin suuren helpotuksen tunteen, kun lämmin vesi valui alleni. Räjähtävä paine oli poissa. Lapsivesi oli puhkaistu, kerrottiin. Lääkäri poistui. Tilanteesta ei puhuttu mitään. Kätilö vaihtoi sänkyyn puhdasta alustaa ja kertoi, että jos nyt supistukset lakkaavat niin otetaan lisää lääkettä. 

Kyselimme parhaamme mukaan synnytyksen kulusta ja kivunlievityksestä, mutta emme saaneet selkeitä vastauksia mihinkään. Olisin niin kovasti kaivannut tietoa siitä, mitä kivunlievitystä voin pyytää ja koska, minne siirrymme synnyttämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. "Voitte synnyttää täällä tai mennä synnytysosastolle. Voitte pyytää kivunlievitystä, sitten kun siltä tuntuu. Jos synnytätte täällä niin kaikki kivunlievitys ei ole ehkä mahdollista." Ehkä tällä haluttiin antaa meille autonomiaa, mutta emme me olleet missään nimessä siinä kunnossa, että olisimme voineet itse punnita minkäänlaisia vaihtoehtoja. Minä kaikkein vähiten. Olisin vaan halunnut, että joku muu ottaisi tilanteesta ohjat ja lohduttaisi meitä. Sanoisi, että kaikki hoituu ja nyt tehdään näin. Että he eivät olleet arvanneet miten rajusti käynnistys alkaisi, mutta nyt asia olisi taas hallinnassa. Että olisi ollut edes hetken sellainen olo, että minusta huolehditaan, eikä kaikki olisi vaan arvaamatonta kaaosta, jossa loppu olisi joka tapauksessa onneton.

Supistukset eivät loppuneet, vaan palasivat aiempaa voimakkaampina pian kalvojen puhkaisun jälkeen. Hetken selvisin ilokaasun ja huutamisen avulla. Taisin pyytää samalla Inkaa kertomaan minulle asioita meidän kissasta. Inka kertoi. Mietin, että varmaan pidin liikaa osastolla meteliä, kun kätilö tuli itse kysymään haluaisinko lisää kivunlievitystä. Halusin, en vain ollut osannut pyytää. Kipu paheni ja jatkoin huutamista. 

Minua alettiin valmistelemaan osaston vaihtoa varten. Selvisi, että käynnistysosastolla ei voida antaa epiduraalia, joten minun oli siirryttävä. Ympärillä pyöri useita kätilöitä ja pian minua työnnettiin sängyssä pitkin käytäviä. Tässä vaiheessa en tuntenut enää selkeitä supistuksia, vaan kipu oli jatkuvaa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, huusin koko sen ajan.

Pääsin uuteen huoneeseen, tilanne oli edelleen hektinen ja sekava. Selkäni desinfioitiin anestesialääkäriä varten. Kätilö yritti laittaa käteeni tippaa siinä onnistumatta ja juoksi edestakaisin. Olo oli lohduton, väsynyt, pelokas. Tippa saatiin vihdoin laitettua neljännen reiän jälkeen. Kätilö järjesteli kiireessä asioita ja lohdutti, "Kyllä sinä kestät, kohta helpottaa kun saadaan epiduraali annettua." 

En tiedä mistä sen tarkalleen tiesin, mutta sanoin, että lapsi syntyy nyt. Siinä hetkessä tilanne rauhottui. Kätilö lopetti juoksemisen ja tuli vierelleni. En tuntenut kipua enkä suurempaa hätää, vaikka en tiennyt miten asia tapahtuu. Kätilö neuvoi ja rohkaisi. Anestesialääkäri tuli vihdoin paikalle antamaan puudutusta, mutta kätilö hätyytteli hänet pois. Lapsen pää oli tässä vaiheessa jo näkyvissä.

Muistan hyvin, kun Inka sanoi näkevänsä lapsen päälaen. Se tuntui uskomattomalta. Meillä on lapsi, joka on todellinen ja näkyvä. Miten ihmeellistä. Kipu oli kadonnut, olin aivan rauhallinen. Kaikki olivat rauhallisia. Kahdella ponnistuksella lapsi oli syntynyt. Ja hän oli maailman ihmeellisin lapsi, vaikkei hän päästänyt yhtäkään ääntä.